Tuska ja ahistus

Ymmärrän mielestäni aika hyvin kaikkia niitä, joita päivästä päivään potkitaan päähän työpaikalla. Joista puristetaan irti sitä kovempaa tulosta mitä ankarammiksi ajat käyvät.

Työttömyys ei ole vielä saavuttanut huippuaan. Mutta pian minä siirryn koristamaan niitä tilastoja. Sitten ollaan taas yhden ihmisen verran lähempänä… Mitä?

Ich liebe hässliche Deutsche Männer

Jahas, jahas – kauniiden ihmisten deittipalvelulle on ainakin kysyntää, mites olis rumien? Tai eikö tuolla vois olla joku suoravälityspalvelu, että kaikki rumat (saksalaiset) miehet delegoitais välittömästi mun hoiviin? Ehkä pitäis ehdottaa…

…

P.S. Muussa elämässä (ei liittyen miehiin / deittailuun), mä oon ihan rikki. Veikkaan, että aika harva kadehtis mun elämää just nyt, jos tietäis mitä se todella pitää sisällään. Jos ehtisinjaksaisin, niin koittaisin varmaan hankkia vaikka vertaistukea, mutta kaikki aika ja energia menee tasan tarkkaan päivästä seuraavaan selviytymiseen. Eikä meinaa edes riittää. :/

Perseestä

Kaikki on nykyään jatkuvalla syötöllä vähän perseestä eli vietän epätäydellistä elämää parhaimmillaan.

Oon ihan lopen kyllästynyt aika moniin ihmisiin, niin työpaikalla kuin vapaa-ajan puolellakin.

Olen välillä myös aika helvetin kyllästynyt ja pettynyt itseeni, mutta vielä pahemmin olen pettynyt siihen otukseen nimeltä Elämä.

Se ei ole kohdellut mua kamalan kivasti tässä… ööh… about… pitkään aikaan.

Muutos mikä on tapahtunut jossakin kohtaa kuluvaa vuotta on se, että mä olen oikeasti luo-vut-ta-nut. En enää jaksa tsempata itseäni tekopirteäksi, enkä pitää yllä huumorintajua. Annan itseni vain olla murjottaa, kärsiipä ympäristöni siitä tai ei. Ja kyllä se kärsii.

Mut ihan sama.

Paitsi ettei se ole sama. Haluaisin pohjimmaltaan, että musta tykättäisiin, mutta kukaan ei nykymaailmassa tykkää ihmisistä jotka kärsii. Kärsiviä VIHATAAN.

Joten mikä neuvoksi? Pitäis koettaa löytää ympärilleen yhtä kärsiviä ihmisiä, yhtä pahoista / helpoista syistä. Voitais sit rypeä yhdessä kärsimyksissämme… Se olis vähän niinku sama juttu ku ne jotka ei kärsi, ne uiskentelee kimpassa jossain kattoterassin porealtaassa kittaamassa shampanjaa.

Eiks oliski ihan sama, häh?

Päivien kiitoa

Kevyttä hölkkää tulee vedettyä koko ajan ja aika vain liukuu käsistä. Humpsis!

Hirveä syyllisyys kaikesta tekemättömästä… Mutta ehkä nyt kuitenkin varastan siltä kaikelta yhden tunnin rauhalliseen oleiluun tietsikan ja kahvikupposen ääressä.

Olen viime aikoina rassannut pääkoppaani ajatuksilla epätasa-arvosta. Sitä on niin kovin monenlaista, kuten varmaan moni tietää. Mutta minua ihan henkilö- ja ajankohtaisesti hiertää tämä nimenomainen: On olemassa niitä ns. menestyviä ihmisiä, joilla on kolmekymppisinä hieno ura, vielä hienompi talo ja ihan uskomattoman superhieno perhe. Sitten toisaalta on meitä, joilla kaikki on jäänyt vähän vajaaksi.

Ei siinä mitään. Kaikkea ei tarvitse saada. Mutta kun… Me B-luokan kansalaiset väistämättä lipsutaan jonkinlaiseen palvelijan (ja ikuisen ymmärtäjän) rooliin!!

Nämä erinomaiset perheelliset kuorivat vapaa-ajan kermat päältä, valitsevat lomansa, saavat palkankorotuksen koska perheellinen tarvii massia jne. jne. Päivästä toiseen he saavat aina HIUKAN enemmän. Heillä on aina PIKKASEN enemmän etuoikeuksia, väljyyttää aikatauluissaan, ymmärrettäviä selityksiä myöhästymisille jne.

B-luokan sinkku vain joutuu kiristämään omaa aikatauluaan entisestään, paikatakseen perheellisen kanssasisarensa ehtimättömyydet.

Tässä kohtaa iskee vitutus. Vittuako mä olen mikään MUIDEN NAISTEN PALVELIJA. En muuten tasan ole!

Mulle ihan riittää se suru mitä tunnen yksinäisyydestäni (tänään, huomenna, vanhoilla päivilläni sekä oletettavasti aina ja ikuisesti). Mua risoo jo ihan tarpeeksi paljon peitellä tuskaani kahvipöytäkeskusteluissa, joissa paremmat kansalaiset vaihtavat kuulumisia perheittensä viikonlopputekemisistä.

Riittää myöskin se, että maksan asumisestani tuplasti sen, minkä nämä erinomaiset. Samoin maksan lomamatkoistani (yhden hengen huone-lisä). Ja pilaantuvasta ruuasta. (Kuinka paljon pitäis oikein syödä, ettei yksinäisen tartteis heittää nahistuneita vihanneksia roskiin?)

Lukaisin jokunen viikko sitten Hesarin kolumnin ruuhkavuosien handlaamisesta… Voihan se kai olla tositosi stressaavaa, että joutuu lähtemään töistä jo neljän maissa ja viettämään pitkän illan rakkaiden läheistensä seurassa (puhumattakaan yöstä oman kullan kainalossa), mutta joku kommentoi mielestäni erittäin oikeutetusti juttuun, otsikoiden ‘ei ole mitään ruuhkavuosia’: “Minulle tuollainen ei ole tuttua, koska ei ole vakituista työtä, ei perhettä, eikä lapsia. Turhat korkeakoulutukset takana sekä vuokra-asunto, jota ei ole tarve remontoida sen enempää minulla kuin vuokraisännälläkään. Omaa aikaa on, mutta se ei hyödytä minua mitenkään. Aikani voisin tietenkin käyttää hyväntekeväisyyteen esimerkiksi hoitamalla teidän normaalisti tai paremmin menestyvien ihmisten lapsia, jotta te saisitte välillä lomaa elämästänne.”

Kitkerähkö kommentti, mutta juuri samalta minustakin välillä tuntuu. Olen jollakin tasolla näkymätön.

En ole voinut toteuttaa eräitä itselleni erittäin… mittaamattoman tärkeitä asioita. Kärsin siitä, mutta se kärsimys pitää kai vain yrittää peittää. Juuri ja juuri jaksan tehdä niin, mutta että jaksaisin vielä JEESATA niitä joilla menee niin paljon paremmin?

En ole koskaan ollut

Mä en ole koskaan ollut sujuvasti puhuva, kovapintainen suosikki. En edes silloin kun olin virheettömän laiha (eli siltä osin hyväksyttävä ihminen).

Mussa on aina ollut jotain haurasta, epämääräistä…

Siksi olenkin useaan kertaan miettinyt, että miltä niistä mahtaa tuntua? Oleminen, elämä. Siis niistä jotka ei koskaan punastu, jotka aina keksii nokkelan vitsin, mehevän valheen tai jotakin muuta aplodeja ansaitsevaa.

Tuli tämä aivan erityisesti mieleen eilen, kun tsekkasin leffan jossa suhteellisen tyylipuhdas mulkku seikkailee New Yorkin yössä. Mainostston copy, itserakas, röyhkeä, kova, tunteeton.

BTW – sellasen kanssa mä seurustelin joskus, mutta ei se tarttunut.

Jumissa

Äh. Vielä jokunen… hmm… on kai pakko sanoa että vuosi sitten (vaikka tekisi mieli puhua vain kuukausista), mulla oli ihan hauskaa vapaa-ajalla ja itseni kanssa. Uskoin vielä mahdollisuuksiini VAIKUTTAA oman elämäni suuntaan ja sisältöön.

Mutta, mutta… Tämä viimeksi kulunut vuosi on viimeistään ottanut multa luulot pois. Olen aika totaalisen alistunut. Siihen, että asiat eivät ole hyvin, eivät mukavasti, eivätkä kivasti. Eivätkä edes siihen suuntaan menossa!

Mä olen niin kypsä.

Kuitenkaan en vieläkään valita ääneen elämästäni (IRL), tänään koettua harkittua poikkeusta lukuun ottamatta.

Yllättävää kyllä, olo keveni ehkä yhden tuhannesosan verran vain sillä, että totesin ääneen elämäni olevan ihan yhtä peetä. Ja että en todellakaan tiedä miten siitä saisi parempaa.

En todellakaan tiedä, edelleenkään. (Nyt noin puoli tuntia tuon harkitun julkilausuman jälkeen.) Enkä tämänkään jälkeen uskalla kovin usein valittaa IRL.

Ehkä mä vain otan ja tukehdun paskaan! *prkl*

No ei, se ei ole kuitenkaan tarkoitus – mutta hitto vieköön mä en tiedä mitä muutakaan tarkoitusta tahi merkitystä mun elämällä on… *yhyy*

P.S. Pitäis varmaan valittaa enemmän IRL, kun se kerran on tuommoinen ihmelääke olotilaan. Mutta kenelle? Kavereille? Nou. Kallonkutistajalle? Ei oo rahaa.

So sad

Ei pitäis pysähtyä. (Koska silloin huomaa miltä tuntuu.)

Todellisuudessa en meinaa kestää sitä, että mun elämä on tätä. Eikä oo mitään keinoa paeta. Mitään en pysty muuttamaan, täytyy kärsiä vaan…

Eilenkin näin monta tilannetta, jotka oli jollekin toiselle mahdollisuuksia (muutokseen, onneen, läheisyyteen…), mutta mulle ei mitään.

Mulle vain tyhjyyttä: joka päivä, joka vuosi.

Antakaa minulle kärsivällisyyttä

Tajuatteko miten ihmeellinen sattuma on, jos onnistuu törmäämään ihmiseen jota voi / pystyy / kykenee / haluaa rakastaa?

Mä tajuan: se on käsittämättömän harvinaislaatuinen ihme, jollaista minun kohdalleni ei ehkä enää suoda…

Täytyy rämpiä rannattomassa yksinäisyyden erämaassa, ainoina kangastuksina seura joka osoittautuu sopimattomaksi.

Miljoona kilometriä hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa… Mä en meinaa jaksaa.

Oh, kuinka monimutkaista olisi löytää edes päällisin puolin sopiva kumppani! Että mielenkiinnon kohteet, elämäntapa, tulevaisuuden toiveet yms. edes suunnilleen sopisivat yhteen.

Enkä mä usko voivani ihan tajuttoman paljon muuttua. Kyllästyisin vääntäytymiseen ennemmin tai myöhemmin. (Olen aina ollut sitä mieltä, että vain ylöspäin voi ja kannattaa sopeutua. Mutta sitä suuntaa ei yleensä ole tarjolla: päin vastoin mun pitäisi tylsistyttää ja typistää itsensä asioihin ja ympäristöihin jotka EVVK. Kaviaariin tottunut ei voi mieltyä pelkkään kaurapuuroon – aidosti. [Aika mielettömän typerä vertauskuva, mutta tulipahan mieleen.])

Yks mun kaveri on ihan NERO seurustelemisen taidossa. Hän mullistaa tuossa tuokiossa koko elämänsä aina kun tarvitsee uuden poikaystävän: musamaku muuttuu, vaatteet muuttuu, lempiasiat, kaverit, kaikki muuttuu. Sopeutumistaidon mestarinäyte epäilemättä! Mutta musta ei ehkä kuitenkaan ole samaan, vaikka PITÄISI. Se olis varmaan AINOA MAHDOLLISUUS.

Tutkimus: millainen nainen kelpaa

Jos minä olisin suuri ja maailmankuulu taiteilija, jolla olis mahdollisuuksia houkutella ihmisiä erilaisiin tempauksiin, järjestäisin heti tällaisen:

Kutsuisin mukaan mahdollisimman suuren joukon miesten kelpuuttamia* suomalaisia naisia.

Sitten järjestäisin nämä kaikki naiset ulkonäön perusteella ryhmiin:
- rotevat blondit (stereotyyppinen suominainen on mun mielestä juuri tuollainen, suomimiesten unelmien ykkönen, olettaisin)
- leveälanteiset ja lyhytkoipiset naiset
- keijukaismaisen hennot ja sirot naiset
- missityyppiset neitokaiset
- sporttiset poikatytöt
- leveäharteiset ja isoluiset naiset
- pitkät laiheliinit
- jne.

Sitten tarkastelisin näitä naisia intensiivisesti. Yrittäisin aiheuttaa hitaissa aivoissani lopultakin sen oivalluksen, että MILLAINEN naisen tulee olla, jotta hän kelpaa suomalaisille miehille.

Aihe piinaa minua jälleen kerran; näin viime yönä taas unta siitä, että mun tulis muuttaa Afrikkaan jos haluan löytää miehen jolle kelpaan tällaisena naisena kuin luonnostani olen… (Todellisuudessa tiedän, ettei mun tartteis muuttaa kuin Keski-Eurooppaan, mutta kun sinnekin tuntuu olevan liian pitkä matka.)

Nuorena olin sellainen nainen, jonka ohi kulkiessaan suomimies helisytti pikkurahoja taskussaan ja ehkä kuiskasi (ja humalassa tietenkin huusi): “Paljon maksaa?”.

Tänä päivänä olen vain totaalisen näkymätön ylijäämänainen. Ja surullinen siitä. (Vaikkakin myös täydellisen kyllästynyt kuulemaan: “Paljon maksaa?” eli ei kiitos tuollaisiakaan lähestymisyrityksiä enää!)

Syvä mysteeri on kyllä minun mielestä se, että niin äärimmäisen harva mies etsii naisesta ENSISIJAISESTI jotakin muuta kuin tietynlaista ulkonäköä. Minä periaatteessa etsin juuri tuollaista poikkeavaa miestä, mutta aika pitkäksi uhkaa venyä nämä mun etsiskelyt… hohhoijaa vaan.

Voisin siis väliaikaisesti koettaa tyytyä mieheen, jolle nainen = ulkonäkönsä. (Ah, kuinka syvällinen suhde!) Kunhan vain löytyisi edes yksi tässä maailman kolkassa asustava mies, jolle tällainen ulkonäkö kelpaa.

…

* = Naisia joilla on pysyväisluontoinen miessuhde.

Selvitän asioita

Oh, onpahan aikaa. On aikaa esimerkiksi selvittää joitakin kaihertavia asioita itselleen…

On aikaa nähdä unia. Näinkin unta, joka kuvasi täydesti, kaikissa synkissä väreissään mun syvän surun erään ihmissuhteen vuoksi. Sietämättömän surun.

Yleensä en kohtaa sitä. Jos kohtaisin… en näkisi elämässäni mieltä. Jos en näkisi mieltä, miten jaksaisin ylläpitää kaikkia merkityksettömiä askareita päivästä toiseen?

Pakko kuitenkin jaksaa, koska muuten kaikki ihmettelisivät. ”Mikä sille nyt tuli?”

No. Suru on yksi asia. Se ei varmaan koskaan mene pois. Yhä vieläkin suren yhtä toistakin rakasta ihmistä. Ties kuinka monen vuoden jälkeen: viiden, kymmenen…

Olen sellainen. Sisäisesti vakaa. Jos rakastan, todella rakastan. Enkä unohda.

…

Pienempi asia: etsin syytä kaikelle muullekin yksinäisyydelle. Miksi mulla ei ole riittävästi läheisiä ystäviä?

Ihminen syntyy jonnekin, kasvaa jossakin. Tietynlaisessa ’piirissä’.

Tiedän minne kuulun, mutta se kuuluminen on kovin ulkokohtaista. En voi ystävystyä näillä sijoillani. En vaan voi.

Luin muutaman ihmisen blogia. Nämä muutamat VOISIVAT teoriassa olla ystäviäni. Siksi ”vakoilen” heitä. Asuvat täällä ja kuuluvat laajasti ottaen samaan ’piiriin’.

Kiireisinä aikoinani, arjessani joka estää mua analysoimasta asioita loppuun asti, tunnen aina huonommuutta näihin ihmisiin verrattuna. Olen ajatellut, että emme ole ystävystyneet, koska en kelpaa, koska olen huonompi.

Mutta nyt kyllä avautui ihan uudenlainen näkymä. Ehdin miettiä loppuun asti sen ajatuksen, että on vain luonnollista, että emme ystävysty. Ei ole kyse huonommuudesta, on kyse erilaisuudesta.

Eikä sille voi mitään, enää tässä iässä.

Äh, en malta olla sanomatta, että blogikirjoitusten valossa he elävät vielä siinä maailmassa, jonka minä jätin taakseni (ehkä pakosta, ehkä vapaaehtoisesti) yli kymmenen vuotta sitten.

En voi enää palata nuoreksi, huolettomaksi tytöksi, jonka päivät täyttyvät oman ja ystävättärien tunne-elämän hienoimpien ailahdusten tarkkailemisesta. Ei mulla ole varaa sellaiseen! Eikä IHME KYLLÄ edes vilpitöntä halua.

On niitä muitakin asioita maailmassa, ehkä tärkeämpiä.