Josko sitä avais vaikka kalenterin luukut

Huah! On sen verta kovaa peliä ollu tässä ettei oo juurikaan liienny ajatuksia millekään pienelle kivalle. Nyt vois koettaa (on kyllä vaikeaa) rentotua, selata lehtiä, syödä iltapalaa, avata joulukalenterin luukut.

Ehkä tää tästä… (Mut voi PERSE tätä elämää! Oikeesti.)

Tuska ja ahistus

Ymmärrän mielestäni aika hyvin kaikkia niitä, joita päivästä päivään potkitaan päähän työpaikalla. Joista puristetaan irti sitä kovempaa tulosta mitä ankarammiksi ajat käyvät.

Työttömyys ei ole vielä saavuttanut huippuaan. Mutta pian minä siirryn koristamaan niitä tilastoja. Sitten ollaan taas yhden ihmisen verran lähempänä… Mitä?

Meikä lankee

Tulen luultavasti tekemään melkein-heräteostoksen, eli lankean tällaiseen vedätys-tuotteeseen, jonka hankkimista olen harkinnut vasta muutaman kuukauden.

Yleensä olen maltillisempi ja kartan ilmeisintä mahdollista huuhaata.

Mutta nyt en vain enää jaksa jatkuvaa ankeaa oloa, vaan VAADIN siihen parannusta, vaikka huuhaan avulla. (Kohta mulla on koko setti: shiatsu-hierontalaite, infrapuna-jalanhieroja ja toi matto, huu-haa…)

… ai että kun tekis muuten mieli punaviiniä – se ei ole huuhaata!

Saako nauraa?

Toivottavasti nauraminen on vielä sallittua, äsken nimittäin nauroin. Muuten ei ole kyllä paljonkaan naurattanut, vaan meikäläinen on ollut melkoisen kovilla. En ole ehtinyt / kyennyt edes teidän kommentteihin vastata asianmukaisesti. Huh ja puh.

Joku voisi kutsua mun nykyistä elämää kidutukseksi. (Ah, kun tekis mieli aloittaa oikein seikkaperäinen tilitys jossain… joskus… vaikka heti tänään!)

Ich liebe hässliche Deutsche Männer

Jahas, jahas – kauniiden ihmisten deittipalvelulle on ainakin kysyntää, mites olis rumien? Tai eikö tuolla vois olla joku suoravälityspalvelu, että kaikki rumat (saksalaiset) miehet delegoitais välittömästi mun hoiviin? Ehkä pitäis ehdottaa…

…

P.S. Muussa elämässä (ei liittyen miehiin / deittailuun), mä oon ihan rikki. Veikkaan, että aika harva kadehtis mun elämää just nyt, jos tietäis mitä se todella pitää sisällään. Jos ehtisinjaksaisin, niin koittaisin varmaan hankkia vaikka vertaistukea, mutta kaikki aika ja energia menee tasan tarkkaan päivästä seuraavaan selviytymiseen. Eikä meinaa edes riittää. :/

Stressitekijöitä

Päätin aloittaa kampanjan itseni puolesta. Kampanja toteutetaan sillä tavalla, että minä suhtaudun mahdollisimman sallivasti siihen, että en jaksa.

Ei ole oikeasti ihme, etten jaksa. On muutamia niin vallitsevia stressitekijöitä elämässä nyt / nykyään. Enemmän kuin ennen. Ennen oli oikeastaan vain kaksi jatkuvaa harmin aihetta: konstikas ja vaikea työelämä ja vastentahtoinen yksinäisyys. Nyt on ”vähän” muutakin ”pientä”.

Että… Ei voi muuta kuin yrittää kestää ja olla itselleen armollinen. Toivottavasti tästä kaikesta selvitään – joskus!

Piristävää luettavaa sunnuntain ratoksi

Luoja minua työttömyydestä varjelkoon, ei voi muuta toivoa kun lukee näitä tosielämän ihania kertomuksia.

Yritän tässä karaista itseäni… Kaikki viittaa siihen, että syksystä ja talvesta tulee ankara. Voi sattua mitä vain, joten Luoja minua varjelkoon!

Syksyn eteneminen

Täytyy varautua siihen jo nyt.

Toistaiseksi olen niin rentoutuneessa tilassa (en ole vielä sisäistänyt vaanivaa vaaraa), että jaksan:
pahasti myöhästeleviä ystäviä (“Mä nukahdin ku ei tullu viime yönä nukuttuu ku oli ne bileet.”), ystäviä joiden syksy jatkuu matkustelun merkeissä (“Terkut Balilta, jatkan täältä Bahamalle, sen jälkeen Nykiin…”), kavereita joiden jokainen päivä on huiman täynnä tunnetta ja tuntemuksia (“Must tuntu aamul vähän aikaa silt, et mun maha on tulos kipeeks, mut sit mä muistin et mähän sain illal Mikolt sen tekstarin. Se on varmaan alitajuisesti vaikuttanu muhun yön aikana, siks mun maha tuntu vähän niinku kipeelt… tai ei ihan kipeelt… mut kuiteski sillee ovelalt… Must tuntuu et mun ehkä pitäis soittaa sille, mut mä voisin venaa iltaan. Mitä mielt sä oot?”), miehiä jotka tilittää naisista (“Se on kyl vast jotain 21, mut eihän se haittaa. Jos mä en sano sille mun ikää? Ai niin; se on kans varattu.”), kavereita joilla ei ole rahaa mutta tarvitsevat kaljaa (“Yks bisse hei vaan, kamooon! Kyl mäki tarjoisin sulle.”), nettideittimiehiä (Syvä hiljaisuus), muita miehiä…

Jossakin vaiheessa syksyä tämä kaikki menee aina yli mun sietokyvyn. Sitten loppuvuosi* onkin silkkaa sinnittelyä, kunnes koittaa seuraava kesä ja toivottavasti myös loma jolloin minäkin voin hetkeksi hellittää: palloilla sekavassa seurakunnassa vaikka missä maailman äärissä – jos mua huvittaa.

…

* Mulla vuosi alkaa syksystä ja päättyy kesälomaan.

Seriously down

Voin sanoa, että en ole iloinen. Viikko on jatkunut samaa rataa kuin tähänkin mennessä ja nyt on saavutettu jo aikamoiset pohjat… Vaikea käsittää, miten tästä voisi enää huonommaksi mennä. (Jos menee, ette kuule minusta enää mitään.)

Huaaah tätä elämää! Mistä ihmeestä tämä massiivinen epäonnen aalto on oikein niskaani rojahtanut? Ajakaa se pois, pliide! ASAP!

Lifesaver, life coach, something, someone – HELP!

Aaaaargh, meinaa keittää yli. Tai on oikeastaan jo keittänyt. On niin hullu kiire koko ajan ja teen minkä kerkiän, mutten siltikään ehdi tehdä riittävästi.

Aina joku persemäinen ihminen löytää jonkun syyn nipottaa… “Miksi et ole huolehtinut juuri SIITÄ asiasta?” (Asiasta, jonka tärkeysluokka on about Ö-mapissa, järjellä ajatelle.)

Helvetti. Ei kyllä ihminen repeä ihan kaikkeen! Se on pakko todeta.

Muutamia mainitakseni:
- olen kolmatta päivää kuumeessa
- en ole silti jättänyt yhtäkään velvoitetta väliin tällä viikolla
- tänäänkin roikuin vielä töiden jälkeen kokouksessa

Miksi?

Ilmeisesti vain kuullakseni moitteita.

*huaah*

Haluaisin paeta sinne missä pippuri kasvaa… Enkä tulis enää ikinä takas!

Ette kyllä tiedä, miten viheliäisiä, pikkumaisia, tietämättömiä mutta omasta mielestään kaikkitietäviä, ääliömäisiä, rasittavia ja kerta kaikkiaan typeriä ihmisiä mä joudun sietämään silmissäni IHAN LIIAN USEIN.

Mutta NYT jotain tehokasta flunssalääkettä naamaan ja pikaisesti vapaa-aika vaihteelle, huolimatta siitä, että voisin käyttää aikani tehokkaammin ja hoitaa niitä fuckin velvoitteita tältä istumalta vaikka aamuun asti. Eikä sekään – tie-ten-kään – riittäisi.

…

Myönnän, että olen poikkeuksellisen herkässä tilassa, koska olen kipeä. En mä tavallisesti hikeenny näin pahasti näistä normielämäni tietyistä, jo hyvinkin tutuiksi käyneistä puolista.

Äh, vittu kuitennii, että elämästä piti tulla tällaista kilpajuoksua! Haluaisin vapaaksi…