Miten niillä on varaa?

Hitto, tuli yks asia vielä mieleen, ennen kuin yritän taivutella itseni nukkumaan.

Mä olen meinannut kuluneella viikolla kaks kertaa totisesti ärähtää, kun joku on selittänyt mulle kuinka kaikin puolin okei on pettää kumppaniaan / paneskella ympäriinsä / yrittää vikitellä kaikkea mikä liikkuu.

Helvetti! Se EI ole okei!

Toi on just tyypillinen harhakuvitelma mihin yltäkylläisessä läheisyydessä hellitellyt, kaikin puolin pumpuliinkäärittyä elämää elävät, peiliin katsomisen tervehdyttävän vaikutuksen kauan sitten unohtaneet ihmiset vajoaa.

Hiukka ryhtiä toivoisin tai ainakin sitä, että MUA ei pakotettais kuuntelemaan tollasta saastaa.

Ah, välillä mä en YHTÄÄN ihmettele miksi mä tunnen itseni niin eri planeetan asukkaaks ja ihan vitun yksinäiseks. Mä en vois ikinä taipua tuohon ajatusmalliin, en ikinä…

Antakaa minulle kärsivällisyyttä

Tajuatteko miten ihmeellinen sattuma on, jos onnistuu törmäämään ihmiseen jota voi / pystyy / kykenee / haluaa rakastaa?

Mä tajuan: se on käsittämättömän harvinaislaatuinen ihme, jollaista minun kohdalleni ei ehkä enää suoda…

Täytyy rämpiä rannattomassa yksinäisyyden erämaassa, ainoina kangastuksina seura joka osoittautuu sopimattomaksi.

Miljoona kilometriä hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa… Mä en meinaa jaksaa.

Oh, kuinka monimutkaista olisi löytää edes päällisin puolin sopiva kumppani! Että mielenkiinnon kohteet, elämäntapa, tulevaisuuden toiveet yms. edes suunnilleen sopisivat yhteen.

Enkä mä usko voivani ihan tajuttoman paljon muuttua. Kyllästyisin vääntäytymiseen ennemmin tai myöhemmin. (Olen aina ollut sitä mieltä, että vain ylöspäin voi ja kannattaa sopeutua. Mutta sitä suuntaa ei yleensä ole tarjolla: päin vastoin mun pitäisi tylsistyttää ja typistää itsensä asioihin ja ympäristöihin jotka EVVK. Kaviaariin tottunut ei voi mieltyä pelkkään kaurapuuroon – aidosti. [Aika mielettömän typerä vertauskuva, mutta tulipahan mieleen.])

Yks mun kaveri on ihan NERO seurustelemisen taidossa. Hän mullistaa tuossa tuokiossa koko elämänsä aina kun tarvitsee uuden poikaystävän: musamaku muuttuu, vaatteet muuttuu, lempiasiat, kaverit, kaikki muuttuu. Sopeutumistaidon mestarinäyte epäilemättä! Mutta musta ei ehkä kuitenkaan ole samaan, vaikka PITÄISI. Se olis varmaan AINOA MAHDOLLISUUS.

Seuraavaksi ohjelmassa

Brigitte Roüan – Tupaantuliaiset: “Pariisilainen Chantal (Carole Bouquet) on täydellinen nainen; maahanmuuttajia puolustava menestyvä juristi ja onnellisesti eronnut kahden teini-ikäisen yksinhuoltaja. Elämä on täydellisen hallittua, kunnes hän menee treffeille entisen asiakkaansa kanssa, joka päättää oitis muuttaa hänen luokseen. Päästäkseen uudesta poikaystävästään eroon, Chantal palkkaa visionääri-arkkitehdin toteuttamaan asuntonsa remontin. Kun katto tulee alas, arkkitehti toteaa, että tämä on vasta alkua.”

Hmm… jotenkin tuntuu, että tämä elokuva on kuin tehty mua varten.

Kahden elämän yhdistäminen…

… voipi olla ongelma.

Varmaan aika moni muukin, joka hilluu tämän ikäisenä (tai varttuneempana) vapaana on tullut pohtineeksi, miten toisaalta ihanaa mutta toisaalta melkoisen hankalaa mahtaisi olla, jos saisi / joutuisi viilaamaan elämänsä yhteen jonkun toisen henkilön kanssa.

Kuinka ollakaan, törmäsin tänään käsitteeseen ‘osittaisparisuhde‘, joka vaikuttaa tietyssä mielessä ihan kiinnostavalta ratkaisulta: “Kokonaisvaltaisessa parisuhteessa neuvotellaan aina erikseen osapuolten ‘omasta tilasta’ ja ‘omasta ajasta’. Osittaisparisuhteessa päinvastoin neuvotellaan erikseen siitä, mitkä kaikki asiat ovat yhteisiä ja mikä osa esimerkiksi osapuolten ajasta on yhteistä.”

Uskokaa tai älkää, mutta mä olen välillä, miehiä treffaillessani mennyt aika käsittämättömän pitkälle siinä, mitkä kaikki asiat yritän viimeiseen saakka pitää vain omana tietonani. Olen itse asiassa laajentanut tuota reviiriä kerta kerralta enemmän, kun olen huomannut että onnistuuhan se, kun vain muistaa olla tarkkana.

Tässä päivänä muutamana kehittelin jopa ajatusta täydellisestä kaksoiselämästä: Mulla olis kaksi huolellisesti sisustettua asuntoa, kaksi puhelinta numeroineen, kaksi työtä, jopa kaksi eri nimeä! (Okei sain ehkä innoitusta vakoiluromaanista, jota luin samoihin aikoihin.)

Ei sen ilmeisesti tavallisen syyn takia – että haluaisin paneskella monen miehen kanssa – vaan pitääkseni omat asiani omina asioinani!!! Taustana tälle on se, että mä olen LOPEN KYLLÄSTYNYT miehiin, jotka pilaavat elämäni. Sen ainoan oikean, oman elämäni. (En muista kuka on sanonut: “Rakkaus on sitä, että annat jonkun toisen pilata elämäsi.”)

Pitäisi siis kehittää toinen elämä, jonka uhraamisen hinta olisi pienempi…

Ah, musta tuntuisi ihan mahdottomalta muuttaa yhteen, jakaa rahat, kasvattaa lapset yhdessä! Jos onnistunkin löytämään miehen, joka sietää mua päällisin puolin (kunhan olen ensin muuttunut riikinkanaksi), niin mistään en kyllä usko (enää) löytäväni miestä, jonka kanssa mulla olis HENKISESTI niin hyvä yhteys, että todella haluaisin jakaa hänen kanssaan ELÄMÄNI. Kaikki konkreettiset yritykset tuohon suuntaan ovat jättäneet jälkeensä vuosien uudelleenrakennus-urakan… Sitä en enää jaksa. Haluan vain elää elämääni rauhassa, mutten täysin ilman miestä.

Ehkä tämä suojautumisen tarve on vielä entisestään korostunut viime aikoina kun olen ollut (laiskahkosti tosin) tekemisissä kaikenlaisten netistä löytyneiden miekkosten kanssa. Useampia heistä tuntuu riivaavan joku ihme hinku TUPPAUTUA muiden ihmisten elämään. Kumma kun eivät halua sopia ensitapaamista pankkiin, yhteisen tilin avaamisen merkeissä… heh. (Ehkä tämäkin tulee vielä eteen, jos tätä harrastusta jaksan jatkaa.)

Huaah… mitä tilitystä taas. Mun blogissa ei näytä olevan enää kovinkaan montaa aihepiiriä. Enimmäkseen on tää MIEHET.

Tutkimus: millainen nainen kelpaa

Jos minä olisin suuri ja maailmankuulu taiteilija, jolla olis mahdollisuuksia houkutella ihmisiä erilaisiin tempauksiin, järjestäisin heti tällaisen:

Kutsuisin mukaan mahdollisimman suuren joukon miesten kelpuuttamia* suomalaisia naisia.

Sitten järjestäisin nämä kaikki naiset ulkonäön perusteella ryhmiin:
- rotevat blondit (stereotyyppinen suominainen on mun mielestä juuri tuollainen, suomimiesten unelmien ykkönen, olettaisin)
- leveälanteiset ja lyhytkoipiset naiset
- keijukaismaisen hennot ja sirot naiset
- missityyppiset neitokaiset
- sporttiset poikatytöt
- leveäharteiset ja isoluiset naiset
- pitkät laiheliinit
- jne.

Sitten tarkastelisin näitä naisia intensiivisesti. Yrittäisin aiheuttaa hitaissa aivoissani lopultakin sen oivalluksen, että MILLAINEN naisen tulee olla, jotta hän kelpaa suomalaisille miehille.

Aihe piinaa minua jälleen kerran; näin viime yönä taas unta siitä, että mun tulis muuttaa Afrikkaan jos haluan löytää miehen jolle kelpaan tällaisena naisena kuin luonnostani olen… (Todellisuudessa tiedän, ettei mun tartteis muuttaa kuin Keski-Eurooppaan, mutta kun sinnekin tuntuu olevan liian pitkä matka.)

Nuorena olin sellainen nainen, jonka ohi kulkiessaan suomimies helisytti pikkurahoja taskussaan ja ehkä kuiskasi (ja humalassa tietenkin huusi): “Paljon maksaa?”.

Tänä päivänä olen vain totaalisen näkymätön ylijäämänainen. Ja surullinen siitä. (Vaikkakin myös täydellisen kyllästynyt kuulemaan: “Paljon maksaa?” eli ei kiitos tuollaisiakaan lähestymisyrityksiä enää!)

Syvä mysteeri on kyllä minun mielestä se, että niin äärimmäisen harva mies etsii naisesta ENSISIJAISESTI jotakin muuta kuin tietynlaista ulkonäköä. Minä periaatteessa etsin juuri tuollaista poikkeavaa miestä, mutta aika pitkäksi uhkaa venyä nämä mun etsiskelyt… hohhoijaa vaan.

Voisin siis väliaikaisesti koettaa tyytyä mieheen, jolle nainen = ulkonäkönsä. (Ah, kuinka syvällinen suhde!) Kunhan vain löytyisi edes yksi tässä maailman kolkassa asustava mies, jolle tällainen ulkonäkö kelpaa.

…

* = Naisia joilla on pysyväisluontoinen miessuhde.

Niin…

Tämä aihe on tullut mulle tavallista voimakkaammin mieleen viime aikoina, koska tajuan, että jos mä onnistun nyt kehittämään suhteen johonkin mieheen, niin tästä miehestä tulee jonkinlaisella todennäköisyydellä minun lasteni isä (sikäli jos lasten saaminen onnistuu).

Lapsista on kuitenkin täysimääräisesti ja vakavasti vastuussa. Lapset ovat kokonaisia ihmisiä. Eivät ainoastaan sitä enkelinkiharaista ja nauravasilmäistä ulkokuorta, jonka voi pukea söpösti ja jonka kanssa voi leikkiä. Lapset saattavat sairastua, jopa syntyä sairaina (HUI!), heille voi sattua jotain ikävää (KÄÄK!!). Asiat pitää siis osata oivaltaa ja ennakoida, lapsia pitää pystyä suojelemaan, kasvattamaan (tämän raivostuttavan yhteiskunnan jäseniksi) jne.

En kuitenkaan mieluusti tekisi tuota kaikkea täysin yksin, isän keskittyessä harrastuksiinsa ja hauskanpitoon. Olen kylläkin puolihuumorilla selittänyt, että olen potentiaalinen YH-äiti… Olen jollakin tasolla erittäin hyvin varautunut siihen, että jään kaikessa vastuuntuntoa vaativassa yksin, että minä olen perheen ainoa aikuinen (tavallaan YH, ehkä aikani sinniteltyäni jopa konkreettisesti YH), mutta en mä tuollaista asetelmaa TOIVO.

Olis niin siistiä, jos vois löytää miehen joka olis viisas ja järkevä ja vastuuntuntoinen ja aikuinen. Mutta… taitaa olla toiveajattelua, siltä pahasti vaikuttaa.

Leijonankesyttäjän vaikeuksia

Miehet on vaikeita.

Hyvää miestä on vaikea erottaa huonosta.

Näin painajaisunta itserakkaasta, manipuloivasta, lopulta väkivaltaisesta miehestä.

Sellainen ei välttämättä ole satuolento.

Pitää muistaa varoa!

Ai, pitäiskö tässä vielä innostuakin?

Mä olen kyllä (erit. nykyään) mitä suurimmassa määrin eri aaltopituudella miesten kanssa. Mä etsin SIEDETTÄVÄÄ miestä, miehet etsii INNOSTAVAA naista. Heh.

Voiko tästä ikinä tulla mitään?

Mun pitäis löytää mies, jonka ajatukset suhteessa naisiin olis yhtä pragmaattiset. Millanen se mies voisi olla? Nykyaikana ei mennä tavan vuoksi naimisiin. Aniharva tarvitsee mitään kulissiliittoa…

Miten musta on tullut tällainen? (Tiedän kyllä, mutta en sitä kerro.)

No, tällainen siis olen. Mitään RAKKAUSSUHDETTA en todellakaan jaksa enää etsiä kuin hiekanjyvästä Saharasta. Siedettävä mies riittäisi. Mutta mun pitäisi ilmeisesti onnistua feikkaamaan ihastunutta, innostunutta… Hmm…

Kaipa sitäkin oppii, kun riittävän selvästi tietää mitä tahtoo.

…

P.S. Mun on helppoa ajatella näin viileästi, koska olen niin kaukana vaarasta joutua parisuhteeseen. Kyllä mä varmaan herään tästä unesta, jos mahdollisuus suhteeseen lähestyy. Silloin muhun todennäköisesti iskee paniikki ja juoksen pois. Tänään itse asiassa häivähti mielessä ajatus, että millaista mun elämä TODELLA olisi, jos olisin onnistunut sementoimaan itseni kulissiliittoon… Voisi olla aika vaikeaa kasvattaa lapsia sellaisessa epärehellisyydessä. (Tosin epäilen että mun olis aika mahdotonta kasvattaa lapsia millaisessakaan parisuhteessa – ainakaan miehen kanssa. Olen potentiaalinen YH-mude, tittidii… )