Ystävän puhetta

Aloin eilen melkein nauraa ääneen, kun jostakin syystä pulpahti mieleen tilanne vuosien takaa.

Kuvailin (silloiselle parhaalle) ystävälleni millaiseksi koin erään tuntemamme miehen. Käytin TODELLA omituisia käsitteitä, esimerkiksi muistan sanoneeni, että: “Ihanku sen sisällä olis kuivaa heinää.” Tähän ystäväni vastasi: “Joo, mä tajuan.”

Ei tuollaista voi tajuta kukaan muu kuin todellinen ystävä! Vain ystävä voi eläytyä totaaliseen järjettömyyteen yhtä antautuneen vakavasti.

Oi niitä aikoja! On välillä ihan sietämätön ikävä sitä läheisyyttä, sitä ihmistä, niitä aikoja, niitä tapoja.

Something’s coming over me

Yöllä katselin muistojen elokuvaa. Kuinka todellinen se olikaan. Kirkkaampia hetkiä kuin eilispäivä, tai tämä.

…

“Tartu hetkeen”, “Mikään muu ei ole todellista kuin tämä hetki”.

Kääntyvätköhän jotkut hetkeen tarttuvaan elämänfilosofiaan sen vuoksi, että eivät kestä muistojaan?

Jazzanova feat. Clara Hill – That night (live)

Mitä tästä tulee mieleen?

Mulle tulee mieleen kesä 2006. Feiern Berlin, Elektronische Tanzmusik, Maja Classen Film

Musa, Muusa

Anki – Niin aikaisin

Tuli tämä biisi mieleen ja leffa missä tätä on käytetty mielenkiintoisen, ristivetoisen tunnelman aikaansaamiseksi (en tiedä kuinka tietoisesti): Auli Mantilan Neitoperho. Mä tykkään leffamusassa just semmosesta ristiriitaisesta väännöstä: traaginen tilanne & kaunis musiikki.

Pistetääs samasta leffasta vielä toinen biisi…

Carola – Hunajainen

Muuan toinen leffa jossa on mun mielestä käytetty musaa mielenkiintoisella tavalla on Trierin Breaking the Waves. Kuuntelin nyt tuon leffan biisit, enkä pidä niistä kuin yhdestä, mutta leffan kanssa ne tuntuivat (silloin miljardi vuotta sitten kun sen näin) toimivan.

Musiikilliset muistelot jatkuvat…

Nyt paluu takaisin lapsuuden musiikkimaisemaan.

Silloinhan sitä oli täysin riippuvainen radiosta, muutamasta kymmenestä LP-levystä ja siitä mitä sukulaiset sattuivat laulamaan. Mummini lempilaulu tuntui olevan Partisaanivalssi. Tajusin jo lapsena miksi.

Sitten nykynuorison käsittelyssä ollut Uralin pihlaja. Hieman kärsivällisyyttä alun suhteen, kyllä se OIKEA biisi sieltä tulee Rautavaaran laulamana.

Muistoja

Jhelisa – Friendly Pressure

Lapsuus ja Suomen kesä

Enpäs nyt sano tämän enempää.

Hiljainen kylätie

Tango merellä

Tähdet meren yllä

Hopeinen kuu (Olavi Virta)

Tavallinen päivä 90-luvulla

Oh, kuinka paljon se eroaakaan nykyisyydestä…

Se olisi voinut olla vaikka tällainen: Herään, koska joku on ilkimysmäisesti vetänyt verhot auki ja aurinko paistaa suoraan päin naamaa. Vedän verhot takaisin kiinni ja koetan nukkua. En enää nuku, joten nousen.

Paahdan leipää ja keittelen kahvia. Luen Hesaria syödessäni. Sitten käyn suihkussa ja melkein uhkaan jäätyä, koska lämmin suihkuvesi loppuu kesken. Joku on käynyt suihkussa ennen minua.

Rasvaan vartaloni huolellisesti suosikkivoiteellani, jonka tuoksu tarttuu kaikkiin vaatteisiini, lakanoihin ja koko asuntoon. Meillä tuoksuu aina Nivea-rasvalle.

Puen, haalin jotain tavaraa laukkuuni ja lähden kouluun.

Koulupäivä on mälsä kuten aina. Nukuksin ja piirtelen ja odottelen iltapäivää. Se koittaa ja vapaudun.

Olen jo monta viestiä ehtinyt lähettää kavereilleni, joista parhaan tapaan Sodassa. Tietenkin. Kuten joka päivä…

Ilta vierähtää. Tulee yö. Jatkamme baarissa ja toisessa ja taas ensimmäisessä ja juteltavaa riittää. Arvostelemme muita ihmisiä niin kuin aina. Ei meitä paljon kiinnosta muut. Mutta muut ovat kiinnostuneita meistä.

Kuva: SPR

Voi vitsit

Hämärästi muistan, että joskus oli puhelinnumerot, joiden perusteella tiesi, missä taloissa joku asuu! Lakanat mankeloitiin! Silloin tuntui, että eihän lakanoita voi kertakaikkiaan edes käyttää ilman vetämistä, mankeloimista ja huolellista viikkaamista. Matot tampattiin. Hiukset kammattiin leteille. Musarissa käytiin seurakuntatalossa.

Luin kerrontaa elämästä Helsingin Siilitiellä 60-70 luvuilla ja mieleen tuli kaikenlaista mennyttä… (Itse en tosin en ole asunut Siilitiellä.)

Lisäksi järjestelin tänään kirjahyllyäni ja löysin kolme vanhaa valokuva-albumia ja suvun ikivanhan vieraskirjan. Varsinainen muistelupäivä siis.

En ole yleensä muistelija-ihminen, siitä yksinkertaisesta ja karusta syystä, että monet muistoista tekevät kipeää.

Anyway; merkittävin ero 70-luvun elämänmenossa verrattuna tähän päivään on muistikuvieni mukaan se, että silloin ihmisillä oli aikaa.

70-luvun naisilla (äidilläni & ystävillään) oli aikaa nähdä toisiaan. Pidettiin juhlia, juteltiin, parannettiin maailmaa, harrastettiin – jotain muuta kuin kuluttamista, kosmetiikkaa ja laihduttamista.

70-luvun naisilla oli ihmismäiset, persoonalliset kasvot. Rauhallinen katse. Muistan sen. Jotenkin nimissäkin oli enemmän järkeä. Jos joku oli Heta, hän todella oli Heta. Nykyään ihmisille riittäisi erottelukeinoksi vaikka numerosarjat… Ei ole enää tilaa persoonallisuudelle! Siis sillä lailla aidosti.

Ajatella, että ei ollut mitenkään harvinaista, että naisella oli ajamattomat säärikarvat. Hän saattoi silti mennä ihmisten ilmoille, vaikka rannalle tai tanssitunnille.

Säärikarvoista huolimatta ihmiset olivat kauniimpia. Ne rauhalliset silmät… Hehkuva iho, lämpö.

Täti muistelee

Tuli tästä jutusta mieleen omien kirjoituseväiden haju / tuoksu.

Käärin rapisevasta hedelmäpussista esiin: munariisipasteijoita, pakasterasiallisen valmiiksi lohkottua appelsiinia ja suklaapatukan (Snickers).

Muuta kirjoitusfaktaa: Ussankirjoja en hankkinut koko lukioaikana enkä juurikaan näyttäytynyt tunneilla, mutta vastasin reaalissa lähes pelkkiin uskonnon kysymyksiin (+ yhteen psykan ja yhteen historian).

Kirjotukset oli hauskaa pelleilyä. (Oi niitä aikoja…)