Selvitän asioita

Oh, onpahan aikaa. On aikaa esimerkiksi selvittää joitakin kaihertavia asioita itselleen…

On aikaa nähdä unia. Näinkin unta, joka kuvasi täydesti, kaikissa synkissä väreissään mun syvän surun erään ihmissuhteen vuoksi. Sietämättömän surun.

Yleensä en kohtaa sitä. Jos kohtaisin… en näkisi elämässäni mieltä. Jos en näkisi mieltä, miten jaksaisin ylläpitää kaikkia merkityksettömiä askareita päivästä toiseen?

Pakko kuitenkin jaksaa, koska muuten kaikki ihmettelisivät. ”Mikä sille nyt tuli?”

No. Suru on yksi asia. Se ei varmaan koskaan mene pois. Yhä vieläkin suren yhtä toistakin rakasta ihmistä. Ties kuinka monen vuoden jälkeen: viiden, kymmenen…

Olen sellainen. Sisäisesti vakaa. Jos rakastan, todella rakastan. Enkä unohda.

…

Pienempi asia: etsin syytä kaikelle muullekin yksinäisyydelle. Miksi mulla ei ole riittävästi läheisiä ystäviä?

Ihminen syntyy jonnekin, kasvaa jossakin. Tietynlaisessa ’piirissä’.

Tiedän minne kuulun, mutta se kuuluminen on kovin ulkokohtaista. En voi ystävystyä näillä sijoillani. En vaan voi.

Luin muutaman ihmisen blogia. Nämä muutamat VOISIVAT teoriassa olla ystäviäni. Siksi ”vakoilen” heitä. Asuvat täällä ja kuuluvat laajasti ottaen samaan ’piiriin’.

Kiireisinä aikoinani, arjessani joka estää mua analysoimasta asioita loppuun asti, tunnen aina huonommuutta näihin ihmisiin verrattuna. Olen ajatellut, että emme ole ystävystyneet, koska en kelpaa, koska olen huonompi.

Mutta nyt kyllä avautui ihan uudenlainen näkymä. Ehdin miettiä loppuun asti sen ajatuksen, että on vain luonnollista, että emme ystävysty. Ei ole kyse huonommuudesta, on kyse erilaisuudesta.

Eikä sille voi mitään, enää tässä iässä.

Äh, en malta olla sanomatta, että blogikirjoitusten valossa he elävät vielä siinä maailmassa, jonka minä jätin taakseni (ehkä pakosta, ehkä vapaaehtoisesti) yli kymmenen vuotta sitten.

En voi enää palata nuoreksi, huolettomaksi tytöksi, jonka päivät täyttyvät oman ja ystävättärien tunne-elämän hienoimpien ailahdusten tarkkailemisesta. Ei mulla ole varaa sellaiseen! Eikä IHME KYLLÄ edes vilpitöntä halua.

On niitä muitakin asioita maailmassa, ehkä tärkeämpiä.

Tosielämän lautapeli

“Jäit työttömäksi. Menetät voittamasi rahat. Pysy ruudussa kahden seuraavan pelikierroksen ajan.”
“Lihoit viisi kiloa. Menetät viisi pelitoveria. Siirry takaisin lähtöruutuun.”
“Sairastuit vakavasti. Olet hävinnyt pelin.”

Välillä mietin, miten ihmeessä voisin pärjätä tällä hedonististen egoistien pelikentällä.

Pärjätä voi jos on nuori, laiha, terve, varakas. Muussa tapauksessa peli meneekin jo huomattavasti vaikeammaksi… Mikä tahansa ‘virhe’ aiheuttaa jatkuvia pysähdyksiä ja totaalista takapakkia matkan varrella.

Haluaisin vaihtaa pelikenttää! Mistä löytäisin kivemman pelin?

Mielenkiintoista

Teen tässä vähän muistiinpanoja lehtijuttujen pohjalta.

Saksassa:

- ihminen voi oleskella lentokentällä kolmisen kuukautta
- psykiatrisen klinikan potilasta ei pakoteta syömään lääkkeitä, jos hän ei halua
- pakkohoitoon toimittaminen edellyttää oikeuden päätöstä

Aika suuria vapauksia!

Noin teoriassa on mielestäni hyvä, että ihmisen henkilökohtainen reviiri on mahdollisimman laaja. Suomessa… no jokainen tietää… edes terveiden ihmisten sähköpostit eivät enää ole omia.

Kun on elänyt samoissa oloissa vuosikymmeniä, pitää oman asuinpaikkansa käytäntöjä tavallisina ja ehkä jopa luulee, että samoin on kaikkialla muuallakin, kaikissa muissakin länsimaissa.

Itse en tunne minkään toisen maan todellista arkea, mutta jo muutamien viikkojen oleskelu muualla antaa viitteitä siitä, ettei kaikkialla sentään ole IHAN NIIN KURJAA KUIN TÄÄLLÄ.

En tajua, miksi suomalaisia pitää kohdella kuin maaorjia?

Enkä kyllä tajua sitäkään, että miksi hyvät ja huonot ajat vaihtelevat niin järjettömän tuntuisesti? (Natsi-Saksa vs. nykyinen Saksa, esimerkiksi. Tosin mulla on sellainen ajatus, että nykysaksalaisten hienotunteisuus ja suvaitsevaisuus johtuu osittain siitä, että haluavat tarkasti – ehkä liioitellunkin tarkasti – varoa toistamasta mitään menneistä virheistä. Kauhealla menneisyydellä on siis saattanut olla jalostavakin vaikutus? Hirveä hinta siitä kuitenkin…)

Pitäis osata olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Missähän pitäis olla nyt?

Pitäsköhän alkaa…

… kirjottaa ihan oikeeta päiväkirjaa?

Mä toivoin kovasti ja luulin, että mun elämä olis jo periaatteessa järjestyksessä, eikä enää tapahtuis mitään liian askarruttavaa. Sellasta mitä täytyis päiväkirjassa pohtia.

Mutta olin väärässä.