Opettavaisia harrastuksia

Missä opin tuntemaan silmitöntä inhoa, kateutta ja seksuaalista mielenkiintoa omaa sukupuoltani kohtaan?

Balettitunneilla tietysti!

Lisäksi opin sietämään kipua, nöyryytystä ja häpeää sekä yksitoikkoisuuden ja vuosia jatkuvan loputtoman toiston aiheuttamaa pitkästymisen tunnetta.

Hmm… Nöyryytys ja häpeä. Pitkästymisen tunne. Mitä paremmin oppii peittämään sen, että on on koskaan tuntenutkaan mitään tuollaista, sitä paremmin oppii pärjäämään tässä yhteiskunnassa. (Harjoitus on parasta aloittaa nuorena!)

En tiedä mitä varten minut laitettiin tunneille. Ehkä kyse oli vain hyvästä tavasta, ellei peräti toivottu ankaran koulutuksen onkivan minusta esille kyvyn taiteelliseen itseilmaisuun. (Edellinen sukupolvi ei ollut vielä täysin perillä muuttuneen maailman lainalaisuuksista: arjen raskasta kivirekeä vetämään heidän jälkeläisensä kelpaavat – eivät mihinkään muuhun.)

Tunneille laittaisin kyllä omatkin lapseni. Jos en balettiin niin johonkin vastaavaan piinaan, joka totuttaa ihmisen kuriin ja järjestykseen. Tässä yhteiskunnallisessa asemassa on varminta kasvattaa lapsistaan tottelevaisia muurahaisia. (Pitäisi olla huomattavasti varakkaampi, ettei tarvitsisi… uhrata lapsiaankin, oman elämänsä lisäksi!)

Lasten maailma

Mietinpä tässä, että millainenkohan se lasten maailma tänä päivänä on?

En ole sensuurin kannalla lastenkasvatuksessa (kuten en missään muussakaan), mutta voinko mä enää sittenkään seistä tämän ajatuksen takana ihan turvallisin mielin… Tuli nimittäin luettua kirjaa, joka pikkasen herätti pohtimaan. Siinä 6-vuotias poika eli internetin kanssa about sellaista elämää, jota voisin kyllä kuvitella jonkun todella häiriintyneen ja syrjäytyneen aikuisen miehen elävän, mutta että KUUSIVUOTIAS POIKA! Jos se olisi minun poikani… niin. Huh!

Sensuuri lastenkasvatuksessa tarkoitti entisinä aikoina suunnilleen sitä, että lasten kuullen ei puhuttu siitä, tästä eikä tuosta ja kirjahyllyssä nostettiin tuhmat kirjat lasten käsien ulottumattomiin. Telkkaria tenavat kuitenkin onnistuivat katsomaan aika vapaasti, vähintään jonkun kaverin luona, mutta sehän nyt on jo valmiiksi niin sensuroitu media, ettei sieltä mitään kovin hätkähdyttävää pysty (muistaakseni) näkemään.

Netin kanssa onkin sitten toisin. Minulla itselläni on täysin lapsille sopivat netinkäyttötottumukset, mutta todelliset lapset ovat uteliaampia. Aina pitää löytää jotain uutta ja jännittävää. Ja netistähän löytää. Siinä sivussa ehkä jotain vähän liiankin ‘jännittävää’ (s.o. kammottavaa).

Ah… Jos alkaa oikein vakavissaan miettimään aihetta lastenkasvatus, niin saa kyllä ennenaikaisesti harmaita hiuksia päähänsä. Vaikka mitään lapsia ei edes ole!

Yläaste esimerkiksi. Mitä se meidän aikoina oli? Viinaa, huumeita ja abortteja. (Ei tosin omakohtaisesti, toim. huom.) Mitä sitten nykyään? Kovin vaikea tietää…

Ala-astekaan ei muuten tuosta paljon poikennut: röökiä, viinaa ja huumeita. Lisäksi tappelunnujakoita ja kiusaamista.

En todella toivoisi, että oma lapseni joutuisi läpikäymään vastaavia elämänvaiheita, mutta voiko niitä tässä maassa mitenkään välttää? Väkivaltaisen ja viinaan menevän kansan tottumuksia joutuu joka tapauksessa jonain päivänä katsomaan silmästä silmään. Onko siis parempi tutustua tuohonkin todellisuuteen jo varhaisessa vaiheessa, saada ikäänkuin rokotus sitä vastaan. Ellei sitten itse sorru viinaan, huumeisiin etc.

…

Aika riskipeliä tuo lastenkasvatus. Miten kukaan uskaltaa ryhtyä moiseen?

Niin…

Tämä aihe on tullut mulle tavallista voimakkaammin mieleen viime aikoina, koska tajuan, että jos mä onnistun nyt kehittämään suhteen johonkin mieheen, niin tästä miehestä tulee jonkinlaisella todennäköisyydellä minun lasteni isä (sikäli jos lasten saaminen onnistuu).

Lapsista on kuitenkin täysimääräisesti ja vakavasti vastuussa. Lapset ovat kokonaisia ihmisiä. Eivät ainoastaan sitä enkelinkiharaista ja nauravasilmäistä ulkokuorta, jonka voi pukea söpösti ja jonka kanssa voi leikkiä. Lapset saattavat sairastua, jopa syntyä sairaina (HUI!), heille voi sattua jotain ikävää (KÄÄK!!). Asiat pitää siis osata oivaltaa ja ennakoida, lapsia pitää pystyä suojelemaan, kasvattamaan (tämän raivostuttavan yhteiskunnan jäseniksi) jne.

En kuitenkaan mieluusti tekisi tuota kaikkea täysin yksin, isän keskittyessä harrastuksiinsa ja hauskanpitoon. Olen kylläkin puolihuumorilla selittänyt, että olen potentiaalinen YH-äiti… Olen jollakin tasolla erittäin hyvin varautunut siihen, että jään kaikessa vastuuntuntoa vaativassa yksin, että minä olen perheen ainoa aikuinen (tavallaan YH, ehkä aikani sinniteltyäni jopa konkreettisesti YH), mutta en mä tuollaista asetelmaa TOIVO.

Olis niin siistiä, jos vois löytää miehen joka olis viisas ja järkevä ja vastuuntuntoinen ja aikuinen. Mutta… taitaa olla toiveajattelua, siltä pahasti vaikuttaa.