Vanhat hyvät ajat…

En ole tähän mennessä ollut kovinkaan suuri talven ystävä, mutta mutta… Nyt olen ihme kyllä alkanut kaipailemaan vanhoja hyviä aikoja siltä osin.

Lumisten koivujen taakse laskevaa hempeänväristä talviaurinkoa.
Kimaltelevia jäähileitä.
Lumen narskuntaa kenkien alla.
Kuumaa mehua termarista, retkellä meren jäällä.
Lämmintä kynttilänvaloa ikkunalla.
Kaupunkia, joka hiljalleen kuorruttuu lumeen.
Ihmisiä, jotka tarpovat puolittain ärtyneinä, puolittain kuitenkin mielissään lumessa polviaan myöten.
Hyvää syytä myöhästyä töistä…

Eipä auta muu kuin googlailla:
“Weiße Weihnacht“

Ja suunnitella joululomaa jossakin oikein vanhanaikaisen romanttisessa maailmankolkassa… (Joo joo joo, matkustelemalla juuri minä aiheutan sen, että talvet ovat vastaisuudessa vieläkin vähälumisempia. Olen täydellisen syyllinen, mutta ei voi mitään. Joskus joutuu antamaan itselleen anteeksi. Itse asiassa, juuri lumessa on jotakin armollista, hellää… Niissä mun muistoissa.)

Kuvan lähde

Rauhaisaa pyhäiltaa

Ooooikein leppoisa päivä – kerrankin! Mä olen ehkä Suomen suurin Virallisten Juhlapyhien fani. Olen ollut tällainen koko työurani ajan, koska nämä ovat melkein takuuvarmasti rauhallisia päiviä. Nämä harvat arkipyhät. Voikun näitä saisi lisää! (Mutku ei saa.)

Tätä ruhtinaallista rauhaa tekis mieli juhlistaa drinksulla, mutta mulla on dilemma: himassa ei ole kuin shampanjaa, hyvin kallista kuoharia, makeaa likööriä ja pahaa siideriä. Ei kai tämä ihan shampanjan arvoinen juhla sentään ole vai mitä mieltä olette?

Hyvää pyhää kaikille!

Oi, tätä kaameaa keski-ikäisyyttä!

Vaikka kuin uhoaa viettävänsä railakasta viikonloppua, niin eihän siitä mitään tule…

Nykyään:
Viina (lue: viini, siideri jne.) aiheuttaa massiivista päänsärkyä. (Ei auta Buranat, ei.)
Kello neljään valvominen on silkkaa kidutusta.
Ja bileissäkin on todennäköisemmin tylsää kuin hauskaa.

Että revi siitä!

Olen jo vallitsevasti omaksunut keski-ikäiselle soveliaat elintavat aikaisine nukkumaanmenoaikoineen, säännösteltyine ruoka- ja juomavalioineen ja terveellisine harrastuksineen, mutta kuvittelin että edes JOSKUS voisin vähän repästä.

No, voihan sitä, mutta ilmeisesti samalla onnistuu repäsemään itsensä sellaiseen kondikseen, että lähipäivien aikataulut menevät uusiksi: palautuminen vaatii ihan hemmetin käsittämättömästi aikaa!

Enemmän lapsityövoimaa!

Kauan, kauan sitten, silloin kun minäkin olin vielä energinen ihmistaimi, jouduin (joutumiselta se tuolloin tuntui) lojumaan täysin tyhjänpanttina TUHANSIA tunteja. Tarkoitan kaikkea sitä joutilasta aikaa, valumassa puoliunessa tuolin ja pulpetin välistä lattialle. Totaalista koomaa, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Niin kutsutun oppivelvollisuuden täyttämistä.

SILLOIN musta olisi pitänyt ottaa tehot irti! Ei olisi pitänyt antaa puhtaan, terveen ja nuoren energian valua hukkaan. Olisivat pistäneet mut kunnolla hommiin! Opiskelemaan! Pänttäämään päähän kaikki maailman kielet, opiskelemaan fysiikkaa, oikeustiedettä, lääketiedettä, matikkaa. Olisivat pistäneet mut tienaamaan elantoni – vaikka sijoittamalla. (Lapselle se olisi mitä hauskinta peliä.)

Ihmettelen todella: Miksi moinen haaskuu ja lorviminen? Ketä se on ikinä hyödyttänyt? Ei kai lapsia? Tuskin myöskään vanhempia?

Jos olisin TUOLLOIN, energisenä ihmistaimena päässyt elämässäni hiukan parempaan vauhtiin, korkeammille askelmille, niin mun ei ehkä tartteis raataa ihan näin mielettömästi nykyisillä, yhä vähenevillä voimillani.

Nyt mun päässä ei enää ole yhtään kirkasta tai vastaanottavaista kohtaa. Jokainen uusi tieto täytyy väkisin survoa surkastuneisiin aivoihini. Kuljen usvassa, kiirettä tavoittelevin askelin. Yritän epätoivoisesti pitää kiinni ajasta, tasatahtiin kalenterini kanssa, mutta se on vaikeaa.

Lapsena aikaiset aamuherätykset (ja läpi yön lukeminen) vielä menetteli, mutta ei enää… ei enää.

Maitotölkin (hurja) muodonmuutos

Mistä tietää, että aika kuluu, että vanhenee? No, jos ei vielä peiliin katsoessa asia tule selväksi, niin kannattaa katsoa millaisesta purkista kaataa maitoa aamiaismuroihin.

Näyttääkö se samalta kuin lapsena? Ei näytä, ainakaan minun kohdallani. Logoakin ovat muuttaneet, siis Valio.

On kyllä ehkä turhin satsaus graafiseen disainiin, mitä tulee mieleen… Suomalainen juo maitoa, vaikka purkki näyttäis miltä, veikkaan.

Kuitenkin mulla ON mielipide maitotölkkien disainista. Mua todella häiritsi 70-luvun tölkkien todentuntuiset lehmäkuvat ja huonosti kohdistunut, rakeinen painojälki. Että parempaa suuntaan on menty. Saatte jatkaa tuotekehittelyä minun puolestani!

(Melkeinpä kadehdin tota hommaa: maitotölkin muotoilija.)

Maailman toimivin kauneudenhoitovinkki on…

… rikastuminen.

Kaikki naamarasvat, hoidot ynnä muut viritykset ovat silkkaa hölynpölyä sen rinnalla mitä RAHA saa aikaan ihmisen kosmeettiselle kauneudelle. Tarkoitan etenkin ihoa. Sen väriä, koostumusta ja nuorekkuutta.

Vapaasti mielenoikkuja seuraava (eli väkisinkin monipuolinen) ruokavalio johon vain todella rikkailla on jokapäiväinen mahdollisuus, runsaat kauneusunet, sopiva määrä ajanviettoa risteilyillä virvoittavassa meri-ilmassa ja hermojen loputon lepo ihmisen nähdessä unia omalla pankkitilillä makaavista, elämää pehmentävistä rahavuorista, on jotakin niin korvaamatonta että sitä ei purkissa voi hankkia.

Varokaa siis köyhät: kosmetiikkateollisuus on muutamien rikkaiden harhautusjuoni köyhien surkimusten rahojen huijaamiseksi parempiin taskuihin!

Vaikka kateellinen olenkin, niin saan kuitenkin jotakin omituislaatuista mielihyvää todella varakkaiden ihmisten katselemisesta. Viisikymppisellä rikkaalla voi hyvin olla viisivuotiaan iho: suloisen päivettynyt, kiinteä ja säteilevä.

Joku tietää mistä tykkää

Marisevalla teini-ikäisen äänellä: “Nomut Filip on kuitenki sellanen laiha… No KAPEE! Mut Markil on lihaksii. On sillä! Mä nään hei sitä joka päivä! On. On. Sil on lihaksikkaat kädet. Ja vatsalihaksii… Joo. Mut mä en TAJUU mitä sä näät Filipis. Et sä VOI olla sen kans! Ei sil oo lihaksii. Eikä oo. Sen jalat on ihanku jotku TIKUT. Mieti! Yäk! Sä oot ollu kyl tosi kännis. Pakosti. Ei sen kans VOI muuten olla!”

Mua huvittaa. En kuitenkaan viitsi kääntyä katsomaan millaiselta tämä mariseva pikku-prinsessa kenties itse näyttää.

Jatkuu seuraavan puolen tunnin ajan: “Joo, sen vyötärö on kapee, mut hartiat. Mä tykkään kyl enemmän siitä. Sit sen iho on aika jees nyt kesäl. Ei oo sellanen KALPEE, tiäksä. Se yks Ansku on seurustellu aika pitkään… arvaa kenen kans? No Kriston. Hirveetä! Mä en vois ikinä ees kattoo ketään niin LAIHAA. Ei se näytä yhtään mieheltä, sillee…”

Lopulta saan luontevan syyn kävellä prinsessan ohi. Hän on kyllä melko hoikka ja nuorison trendiretkuihin tälläytynyt, mutta hänellä on pienet tihrusilmät, otsa pahasti rypyssä (noin vakavaa aihetta pohtiessa se on tietysti vain luonnollista) ja epämääräisen takkuisen oloiset, ohuet hiukset.

Nahkeetaaaaaaaaaaaaaa…

En tiedä mikä olo muilla on ollut tän kesän säätilanteesta, mutta mulla on ollut nihkeämpi ja nahkeampi fiilis kuin varmaan ikinä kesällä.

Joskus ulkomailla saattaa vallita eksoottisen kuumankostea säätila, mutta siellä se on vain miellyttävää. On riittävän lämmintä siis.

Täällä kotimaassa sen sijaan ilmenee vain jokseenkin laimea, tiskirättimäinen versio tuosta eksoottisesta kosteudesta.

En tykkää tästä! Tulee epäsiisti ja epämääräinen olo.

Mä haluaisin, että edes fyysinen olo olis selkeä, vaikka henkinen olo nyt on ihan mitä tahansa…

Jotain huumoriakin olevinaan

(Aaargh, mua vaivaa ihan kaamea bloggausmania, help! Or don’t help – because I like this disease. )

Onkohan tämä joku enne, että minäkin voisin löytää miehen, kert se roolihahmo Sinkkuelämässä, johon mä olen eniten samaistunut (joo, todella kiinteästi), on roskalehtien mukaan vihdoinkin löytänyt…

Yhden fiktio on toisen todellisuutta

Olen useaan kertaan miettinyt, kuinka vaikeaa miesten kanssa on todella keskustella asioista. Siten että todellinen on samaa todellisuutta kummallekin.

Mun tuntemien miesten (Huom! todellakin mun tuntemien, en tunne kaikkia maailman miehiä) kanssa ei kannata puhua esim. näistä aiheista:
- vastentahtoinen työttömyys (miehillä on vain vapaaehtoista… kun halutaan lähteä kolmeksi kuukaudeksi surffaamaan)
- itse aiheuttamattomat taloudelliset ongelmat (miehillä on vain harkitusti hankittuja; tuli ostettuu liikaa bissee, kalliit farkut jne… joista pääsee yhtä helposti eroon)
- kipu (miehet eivät ole kokeneet)
- sairaudet (miehillä ei ole ollut)
- läheisen sairastuminen seuraamuksineen (miehet eivät tiedä mitä se on)
- vanhuus (ei tule vastaan miehillä)
- kuolema (ei sano miehille mitään)
- oma ikä (mies voi tehdä kaiken ikäisenä mitä vain)
- syrjityksi tuleminen (mies ei tule)
- väkivallan uhriksi joutuminen (mies ei joudu ellei itse halua ja nauti väkivallasta)
- lapsettomuus (ei vaivaa miehiä)
- yhteiskunta ja sen instanssit (miehen kohdalla kaikki on aina natsannut)
- yksinäisyys (miehet ei ole yksin, hei haloo!)

No, kieltämättä nuo aiheet jotka ovat miehille täyttä hepreaa, ovatkin niin synkkiä, että mitäpä niistä puhumaan… Puhutaan mieluummin vaikka vaatteista, krääsästä (huonekalujen kautta levysoittimiin), matkoista ja bileistä.

Vakavammin ottaen, mä epäilen, että on kaksi vaihtoehtoista ja joissakin tapauksissa rinnakkaista syytä siihen, miksi miehet eivät halua puhua elämän epäkohdista. Joko ne koetaan liian ahdistaviksi tai sitten niitä ei ole kohdattu omakohtaisesti, vielä toistaiseksi.

On kyllä aika hämmentävää, minkä ikäisiksi muutamatkin miehet ovat ehtineet varttua näköjään täysin pumpulissa. Hienoa heidän kannaltaan, tietenkin! Ainoa ärsyttävä pointti on se, että he eivät voi uskoa mitään siitä, mikä on valitettavasti ollut osa joidenkin muiden ihmisten todellisuutta.