Kansakunnan olohuono

(Oikeesti kirjotin vahingossa tuon otsikon typon. Annan olla.)

Tätä leffaa mä yritin päästä tänään kattomaan – en muistanut miten holtittomaan jonotukseen leffateattereissa saa lauantaisin varautua.

Onko todella elokuvien näyttäminen niin kannattamatonta touhua, ettei leffateattereita voi olla useampia? Joskus oli. Silloin jopa pääsi leffaan silloin kun halusi. Nyt elokuvissa käynti on turhauttava projekti. Siksi en yleensä käy, vaan pidän leffakerhoa epäsosiaalisesti omassa olohuoneessani.

Elämää yhteiskunnassa

Aika samassa veneessä sitä ollaan muissakin EU-maissa. Kandee katsoa Bertrand Tavernierin leffa Tänään se alkaa (Ça commence aujourd’ hui), joka ei kylläkään esitä todellisia ratkaisuja ongelmiimme, mutta yritystä ainakin löytyy…

En tiedä uskonko minkään ratkaisevan, mutta ainakaan en itse aio täysin mykkänä seurata kun elämisen mahdollisuudet kapeutuvat, lopulta viedään kokonaan, meiltä tavallisilta ihmisiltä.

Ensinnäkin: työ pitäisi pystyä jakamaan tasaisemmin. Valtavat työttömien laumat ja samanaikaiset ylityöllistettyjen, stressattujen joukot ovat väärä yhdistelmä. Tuo pitäisi oikaista. Sen voisi tehdä. Mistä kiikastaa, ettei mitään tapahdu?

Hajanaisia mietteitä elokuvista

Meitsi on pitänyt omaa leffakerhoa nyt pari päivää ja olen löytänyt elokuvan, jonka avulla voin tästä lähtien testata kaikki uudet ihmiset (etenkin miehet) joihin olen aikeissa tutustua. Se joka pitää Louis Mallen elokuvasta Rakas sydän, ei todellakaan pääse lähipiiriini.

Miksi (minä idiootti) katsoin tuon elokuvan vasta nyt? Olen nimittäin haaskannut elämästäni vuosia miehen kanssa, jonka mielestä Malle (ja oletettavasti myös kyseinen elokuva) ovat huippuja.

Ylipäänsä ranskalaiset elokuvat sopivat vain 13-16 vuotiaille, joiden mielestä kaikenlainen erotiikan sävyttämä hölmöily on äärettömän kiinnostavaa. Jos kuitenkin aikuinen ihminen pitää moista vakavasti kiinnostavana, niin…

Leikkiäkseni elokuvakriitikkoa: Rakas sydän noudattaa huonon (ja sairaan) pornoelokuvan juonta. Yllätyin vain siitä, että kohtaus jossa herrasperheen teini-ikäiset pojat harjoittavat kovakouraista ryhmäseksiä sisäkön kanssa oli ilmeisesti unohtunut leikkauspöydälle. Mutta se olisikin kai ollut aivan liian normaalia sopiakseen kuvaan…

No, se huonoista elokuvista.

Yllättävän hyvä sen sijaan oli Magnolia, jonka suvaitsin katsoa vasta nyt. Olen joissakin asioissa aika jälkeenjäänyt. Ja ennakkoluuloinen. Esim. Tom Cruisen näyttelijäntyötä kohtaan – näköjään suotta.

Olen löytänyt myös pari makuani miellyttävää kämppää elokuvista. Toinen on Magnolian kuolevan miehen asunto. Ihanaa, avaraa tilaa, pehmeitä värejä, hienoja materiaaleja… Miljonäärin asunto, valitettavasti. Mulla ei sellaseen ole saumaa. (Ei ole saumaa edes naida kuolemaa tekevää miljonääriä, heh.)

Maltillisempi versio saman aikakauden & tyylisuunnan asunnosta löytyy elokuvasta Minkä taakseen jättää. Tuosta elokuvasta voisi kirjoittaa enemmänkin…

Melko viehättävä elokuva

Mieto jännäri. Hyvää näyttelijäntyötä.

Muiden elämä (Das Leben der Anderen)

Ohjaus ja kässäri:
Florian Henckel von Donnersmarck

Pääosissa:
Ulrich Mühe
Martina Gedeck
Sebastian Koch
Ulrich Tukur

Japanin opiskelijoille

Ruokala lokki (かもめ食堂, Kamome Shokudō) on suositeltava elokuva japanin alkeiden opiskelijoille. Leffassa toistellaan loputtomasti muutamia yksinkertaisia kohteliaisuuksia, tilataan kahvia ja ruokaa yms. turisteille sopivaa. Lisäksi elokuvan äänet on työstetty siten, että taustat jäävät todella taustalle ja puherepliikit erottuvat koko ajan äärimmäisen selkeinä.

Aihetta sivuten: Mun käsityksen mukaan ihmisen kannattaisi osata vähintään englantia, ranskaa, saksaa, espanjaa, venäjää, kiinaa ja arabiaa. Sitten voisi uskoa suurin piirtein selviytyvänsä useimmissa maailman kolkissa.

Hiukan on minulla vielä opiskeltavaa… Joten mulle saa ehdottaa hyviä espanjan, ranskan ja saksankielisiä leffoja!

Seuraavaksi ohjelmassa

Brigitte Roüan – Tupaantuliaiset: “Pariisilainen Chantal (Carole Bouquet) on täydellinen nainen; maahanmuuttajia puolustava menestyvä juristi ja onnellisesti eronnut kahden teini-ikäisen yksinhuoltaja. Elämä on täydellisen hallittua, kunnes hän menee treffeille entisen asiakkaansa kanssa, joka päättää oitis muuttaa hänen luokseen. Päästäkseen uudesta poikaystävästään eroon, Chantal palkkaa visionääri-arkkitehdin toteuttamaan asuntonsa remontin. Kun katto tulee alas, arkkitehti toteaa, että tämä on vasta alkua.”

Hmm… jotenkin tuntuu, että tämä elokuva on kuin tehty mua varten.

Muistilappu: leffa

Laitan itelleni muistilapun, että muistaisin katsoa tän elokuvan:
Kim Ki-Duk – Time

Elämää yhteiskunnassa

Jottei eskapismi tuntuisi liian helpolta toteuttaa, kannattaa välillä palauttaa itsensä takaisin yhteiskunnan maankamaralle, vaikka elokuvan avulla.

Eletään sitä yhteiskunnassa Espanjassakin, kertoo Fernando León de Aranoan leffa Maanantain auringossa.

Siinä nähdään toden tuntuisia kohtauksia, kuten itkevä mies työvoimatoimiston luukulla, kun ei ole saanut irtisanomisilmoitusta työnantajaltaan kirjallisena. (Muistakaa kaikki tekstarilla tänä kesänä irtisanotut, että Suomenkin työkkäri vaatii sen kirjallisena – muuten ei tipu fyffee. Eli kun se sun k-pää työnantaja ei sitä kuitenkaan vaivaudu kirjoittamaan, niin sun kohtalos on oleva sama: itkeä työkkärin luukulla. Toivottavasti auttaa… veikkaan että ei. Sellainen on yhteiskunta, meidän suruksemme.)

Toisaalta leffa sisältää minua totaalisen vahvasti tympivää miesten äkkipikaista ja pikkukakaramaista uhoamista. (Tällainen toiminta on mielestäni maailman rasittavimpien ilmiöiden top ten listan ehdotonta kärkipäätä.) Mutta ei kai voi olla espanjalaista elokuvaa ilman edes jonkinlaista kuohuntaa.

Lisäksi pieneksi sivujuonteeksi on kehitelty ällistyttävä lolita-tarina: 15-vuotias tyttönen mukamas havittelee oman isänsä neli-viisikymppisen tukevahkon, työttömän ystävän huomiota. Kuinka helvetin uskottavaa tuo onkaan?

Kuitenkin omalla tavallaan ihan jees leffa, eräänlainen fiktiivinen dokumentti.

Satunnainen leffasuositus

Tuli katsottua Fatih Akinin Taivaan reunalla ja täytyy sanoa, että olipa piristävä tapaus.

”Jos valtio uhkaa tuhota kansan, on taisteltava vastaan”, muun muassa noin siinä sanottiin.

Mutta en mä nyt minään poliittisena leffana tuota pitäis, vaan pikemminkin psykologisena. Tietysti siinä oli leffojen tapaan epärealistisen monimutkainen juonikuvio, mutta olipa miellyttävää katsella erityisesti eräänlaisena päähenkilönä esiintyvän Nejat Aksun (Baki Davrak) roolia ja näyttelemistä. Siinä kerrankin mies, jonka elämän pääasiallisena sisältönä ei vaikuttanut olevan naisten nuoleskeleminen, eikä toisaalta väkivaltakaan. Eli ei kumpikaan niistä elämänsisällöistä, jotka usein lankeavat leffamiekkosten osaksi.

On kyllä todella ihmeellistä katsella (edes elokuvassa, kun muuten ei saa) miestä, joka elää järkevästi ja käyttäytyy koko ajan hyvin. Miestä, jolla vaikuttaisi olevan aivotoimintaa ja itsehillintää. Joku suunta elämässään, vaikka arkinenkin. Sitä paitsi, hän hymyili elokuvan aikana suunnilleen yhtä paljon kuin ihmiset hymyilevät normaaliarjessaan. Ei mitään vitivalkoisia pepsodent-hymyjä lähikuvana päin kameraa, ei ylipäänsä minkäänlaista mielistelyä… (Pidän kyllä hymyistä, mutta vain aiheellisista.)

Joopa joo; ei liene vaikea huomata millä silmällä mä olen tuota leffaa katsonut. Joku muu voi kuitenkin saada muita asioita irti samasta tarinasta. Ihan varmasti saakin. Suosittelen!

(DVD:n takakansilässytys kyllä johtaa leffan sisällön suhteen harhaan, mutta en antanut sen hämätä.)

Hulvatonta

Tuntuu vähän paremmalta alottaa taas viikon kestävä mätäneminen työpaikalla, kun on saanut nauraa.

Jos yhtään tykkäätte samanlaisesta huumorista kuin minä, niin tää leffa on aika mehevä. (Huom! En todellakaan suosittele ihmisille, joiden mielestä ainoa oikea elämäntapa on 9-17 toimistonössöily & marketin kautta autoilu kohti siistissä paritalossa sijaitsevaa kotisohvaa.)