Saako nauraa?

Toivottavasti nauraminen on vielä sallittua, äsken nimittäin nauroin. Muuten ei ole kyllä paljonkaan naurattanut, vaan meikäläinen on ollut melkoisen kovilla. En ole ehtinyt / kyennyt edes teidän kommentteihin vastata asianmukaisesti. Huh ja puh.

Joku voisi kutsua mun nykyistä elämää kidutukseksi. (Ah, kun tekis mieli aloittaa oikein seikkaperäinen tilitys jossain… joskus… vaikka heti tänään!)

Ich liebe hässliche Deutsche Männer

Jahas, jahas – kauniiden ihmisten deittipalvelulle on ainakin kysyntää, mites olis rumien? Tai eikö tuolla vois olla joku suoravälityspalvelu, että kaikki rumat (saksalaiset) miehet delegoitais välittömästi mun hoiviin? Ehkä pitäis ehdottaa…

…

P.S. Muussa elämässä (ei liittyen miehiin / deittailuun), mä oon ihan rikki. Veikkaan, että aika harva kadehtis mun elämää just nyt, jos tietäis mitä se todella pitää sisällään. Jos ehtisinjaksaisin, niin koittaisin varmaan hankkia vaikka vertaistukea, mutta kaikki aika ja energia menee tasan tarkkaan päivästä seuraavaan selviytymiseen. Eikä meinaa edes riittää. :/

Perseestä

Kaikki on nykyään jatkuvalla syötöllä vähän perseestä eli vietän epätäydellistä elämää parhaimmillaan.

Oon ihan lopen kyllästynyt aika moniin ihmisiin, niin työpaikalla kuin vapaa-ajan puolellakin.

Olen välillä myös aika helvetin kyllästynyt ja pettynyt itseeni, mutta vielä pahemmin olen pettynyt siihen otukseen nimeltä Elämä.

Se ei ole kohdellut mua kamalan kivasti tässä… ööh… about… pitkään aikaan.

Muutos mikä on tapahtunut jossakin kohtaa kuluvaa vuotta on se, että mä olen oikeasti luo-vut-ta-nut. En enää jaksa tsempata itseäni tekopirteäksi, enkä pitää yllä huumorintajua. Annan itseni vain olla murjottaa, kärsiipä ympäristöni siitä tai ei. Ja kyllä se kärsii.

Mut ihan sama.

Paitsi ettei se ole sama. Haluaisin pohjimmaltaan, että musta tykättäisiin, mutta kukaan ei nykymaailmassa tykkää ihmisistä jotka kärsii. Kärsiviä VIHATAAN.

Joten mikä neuvoksi? Pitäis koettaa löytää ympärilleen yhtä kärsiviä ihmisiä, yhtä pahoista / helpoista syistä. Voitais sit rypeä yhdessä kärsimyksissämme… Se olis vähän niinku sama juttu ku ne jotka ei kärsi, ne uiskentelee kimpassa jossain kattoterassin porealtaassa kittaamassa shampanjaa.

Eiks oliski ihan sama, häh?

Päivien kiitoa

Kevyttä hölkkää tulee vedettyä koko ajan ja aika vain liukuu käsistä. Humpsis!

Hirveä syyllisyys kaikesta tekemättömästä… Mutta ehkä nyt kuitenkin varastan siltä kaikelta yhden tunnin rauhalliseen oleiluun tietsikan ja kahvikupposen ääressä.

Olen viime aikoina rassannut pääkoppaani ajatuksilla epätasa-arvosta. Sitä on niin kovin monenlaista, kuten varmaan moni tietää. Mutta minua ihan henkilö- ja ajankohtaisesti hiertää tämä nimenomainen: On olemassa niitä ns. menestyviä ihmisiä, joilla on kolmekymppisinä hieno ura, vielä hienompi talo ja ihan uskomattoman superhieno perhe. Sitten toisaalta on meitä, joilla kaikki on jäänyt vähän vajaaksi.

Ei siinä mitään. Kaikkea ei tarvitse saada. Mutta kun… Me B-luokan kansalaiset väistämättä lipsutaan jonkinlaiseen palvelijan (ja ikuisen ymmärtäjän) rooliin!!

Nämä erinomaiset perheelliset kuorivat vapaa-ajan kermat päältä, valitsevat lomansa, saavat palkankorotuksen koska perheellinen tarvii massia jne. jne. Päivästä toiseen he saavat aina HIUKAN enemmän. Heillä on aina PIKKASEN enemmän etuoikeuksia, väljyyttää aikatauluissaan, ymmärrettäviä selityksiä myöhästymisille jne.

B-luokan sinkku vain joutuu kiristämään omaa aikatauluaan entisestään, paikatakseen perheellisen kanssasisarensa ehtimättömyydet.

Tässä kohtaa iskee vitutus. Vittuako mä olen mikään MUIDEN NAISTEN PALVELIJA. En muuten tasan ole!

Mulle ihan riittää se suru mitä tunnen yksinäisyydestäni (tänään, huomenna, vanhoilla päivilläni sekä oletettavasti aina ja ikuisesti). Mua risoo jo ihan tarpeeksi paljon peitellä tuskaani kahvipöytäkeskusteluissa, joissa paremmat kansalaiset vaihtavat kuulumisia perheittensä viikonlopputekemisistä.

Riittää myöskin se, että maksan asumisestani tuplasti sen, minkä nämä erinomaiset. Samoin maksan lomamatkoistani (yhden hengen huone-lisä). Ja pilaantuvasta ruuasta. (Kuinka paljon pitäis oikein syödä, ettei yksinäisen tartteis heittää nahistuneita vihanneksia roskiin?)

Lukaisin jokunen viikko sitten Hesarin kolumnin ruuhkavuosien handlaamisesta… Voihan se kai olla tositosi stressaavaa, että joutuu lähtemään töistä jo neljän maissa ja viettämään pitkän illan rakkaiden läheistensä seurassa (puhumattakaan yöstä oman kullan kainalossa), mutta joku kommentoi mielestäni erittäin oikeutetusti juttuun, otsikoiden ‘ei ole mitään ruuhkavuosia’: “Minulle tuollainen ei ole tuttua, koska ei ole vakituista työtä, ei perhettä, eikä lapsia. Turhat korkeakoulutukset takana sekä vuokra-asunto, jota ei ole tarve remontoida sen enempää minulla kuin vuokraisännälläkään. Omaa aikaa on, mutta se ei hyödytä minua mitenkään. Aikani voisin tietenkin käyttää hyväntekeväisyyteen esimerkiksi hoitamalla teidän normaalisti tai paremmin menestyvien ihmisten lapsia, jotta te saisitte välillä lomaa elämästänne.”

Kitkerähkö kommentti, mutta juuri samalta minustakin välillä tuntuu. Olen jollakin tasolla näkymätön.

En ole voinut toteuttaa eräitä itselleni erittäin… mittaamattoman tärkeitä asioita. Kärsin siitä, mutta se kärsimys pitää kai vain yrittää peittää. Juuri ja juuri jaksan tehdä niin, mutta että jaksaisin vielä JEESATA niitä joilla menee niin paljon paremmin?

Saako itkeä?

En kyllä jaksais.

Erityisesti inhottaa, että mua kuitenkin itkettää. Oon ihan paskana ja mun elämä on… jos nyt ei ihan niin ainakin jossain määrin pilalla.

Ja sitähän ne just haluaa!

Vittu! Omia toiveitani en onnistu ikinä täyttämään, mutta ‘vihollisteni’ toiveet sitäkin paremmin.

Yhtä helvettiä tää saatanan paska! Kunpa osaisin edes raivota paremmin!

Erityisissä tilanteissa

Ennen mä irkkasin usein. Enää en ehdi, mutta on tiettyjä tilanteita jolloin hakeudun irkkiin, pakosti. Kun kaikki keittää yli, on sentään joku tuttu ja turvallinen maailma, jonne paeta. Sellanen vähän suoraviivaisempi, reilumpi ja ymmärrettävämpi maailma.

Mistä nyt kukakin saa turvaa… (Ajatella miten paljon helpompaa olis, jos turvaa olis löydettävissä jokapäiväisestä elämästä, reaalimaailmasta. Jos olis esim. joku ihana mies, jonka kainaloon voisi käpertyä JUST NYT. Jos voisi oikeasti jakaa huolensa ja murheensa jonkun elävän ja läsnäolevan kanssa. Ettei tartteis vain paeta ja unohtaa. Juosta, juosta, juosta, yksin, synkässä yössä.)

Tämä syksy ottaa selkeästi musta mittaa.

Stressitekijöitä

Päätin aloittaa kampanjan itseni puolesta. Kampanja toteutetaan sillä tavalla, että minä suhtaudun mahdollisimman sallivasti siihen, että en jaksa.

Ei ole oikeasti ihme, etten jaksa. On muutamia niin vallitsevia stressitekijöitä elämässä nyt / nykyään. Enemmän kuin ennen. Ennen oli oikeastaan vain kaksi jatkuvaa harmin aihetta: konstikas ja vaikea työelämä ja vastentahtoinen yksinäisyys. Nyt on ”vähän” muutakin ”pientä”.

Että… Ei voi muuta kuin yrittää kestää ja olla itselleen armollinen. Toivottavasti tästä kaikesta selvitään – joskus!

Opettavaisia harrastuksia

Missä opin tuntemaan silmitöntä inhoa, kateutta ja seksuaalista mielenkiintoa omaa sukupuoltani kohtaan?

Balettitunneilla tietysti!

Lisäksi opin sietämään kipua, nöyryytystä ja häpeää sekä yksitoikkoisuuden ja vuosia jatkuvan loputtoman toiston aiheuttamaa pitkästymisen tunnetta.

Hmm… Nöyryytys ja häpeä. Pitkästymisen tunne. Mitä paremmin oppii peittämään sen, että on on koskaan tuntenutkaan mitään tuollaista, sitä paremmin oppii pärjäämään tässä yhteiskunnassa. (Harjoitus on parasta aloittaa nuorena!)

En tiedä mitä varten minut laitettiin tunneille. Ehkä kyse oli vain hyvästä tavasta, ellei peräti toivottu ankaran koulutuksen onkivan minusta esille kyvyn taiteelliseen itseilmaisuun. (Edellinen sukupolvi ei ollut vielä täysin perillä muuttuneen maailman lainalaisuuksista: arjen raskasta kivirekeä vetämään heidän jälkeläisensä kelpaavat – eivät mihinkään muuhun.)

Tunneille laittaisin kyllä omatkin lapseni. Jos en balettiin niin johonkin vastaavaan piinaan, joka totuttaa ihmisen kuriin ja järjestykseen. Tässä yhteiskunnallisessa asemassa on varminta kasvattaa lapsistaan tottelevaisia muurahaisia. (Pitäisi olla huomattavasti varakkaampi, ettei tarvitsisi… uhrata lapsiaankin, oman elämänsä lisäksi!)

Tutkimus: millainen nainen kelpaa

Jos minä olisin suuri ja maailmankuulu taiteilija, jolla olis mahdollisuuksia houkutella ihmisiä erilaisiin tempauksiin, järjestäisin heti tällaisen:

Kutsuisin mukaan mahdollisimman suuren joukon miesten kelpuuttamia* suomalaisia naisia.

Sitten järjestäisin nämä kaikki naiset ulkonäön perusteella ryhmiin:
- rotevat blondit (stereotyyppinen suominainen on mun mielestä juuri tuollainen, suomimiesten unelmien ykkönen, olettaisin)
- leveälanteiset ja lyhytkoipiset naiset
- keijukaismaisen hennot ja sirot naiset
- missityyppiset neitokaiset
- sporttiset poikatytöt
- leveäharteiset ja isoluiset naiset
- pitkät laiheliinit
- jne.

Sitten tarkastelisin näitä naisia intensiivisesti. Yrittäisin aiheuttaa hitaissa aivoissani lopultakin sen oivalluksen, että MILLAINEN naisen tulee olla, jotta hän kelpaa suomalaisille miehille.

Aihe piinaa minua jälleen kerran; näin viime yönä taas unta siitä, että mun tulis muuttaa Afrikkaan jos haluan löytää miehen jolle kelpaan tällaisena naisena kuin luonnostani olen… (Todellisuudessa tiedän, ettei mun tartteis muuttaa kuin Keski-Eurooppaan, mutta kun sinnekin tuntuu olevan liian pitkä matka.)

Nuorena olin sellainen nainen, jonka ohi kulkiessaan suomimies helisytti pikkurahoja taskussaan ja ehkä kuiskasi (ja humalassa tietenkin huusi): “Paljon maksaa?”.

Tänä päivänä olen vain totaalisen näkymätön ylijäämänainen. Ja surullinen siitä. (Vaikkakin myös täydellisen kyllästynyt kuulemaan: “Paljon maksaa?” eli ei kiitos tuollaisiakaan lähestymisyrityksiä enää!)

Syvä mysteeri on kyllä minun mielestä se, että niin äärimmäisen harva mies etsii naisesta ENSISIJAISESTI jotakin muuta kuin tietynlaista ulkonäköä. Minä periaatteessa etsin juuri tuollaista poikkeavaa miestä, mutta aika pitkäksi uhkaa venyä nämä mun etsiskelyt… hohhoijaa vaan.

Voisin siis väliaikaisesti koettaa tyytyä mieheen, jolle nainen = ulkonäkönsä. (Ah, kuinka syvällinen suhde!) Kunhan vain löytyisi edes yksi tässä maailman kolkassa asustava mies, jolle tällainen ulkonäkö kelpaa.

…

* = Naisia joilla on pysyväisluontoinen miessuhde.

Leijonankesyttäjän vaikeuksia

Miehet on vaikeita.

Hyvää miestä on vaikea erottaa huonosta.

Näin painajaisunta itserakkaasta, manipuloivasta, lopulta väkivaltaisesta miehestä.

Sellainen ei välttämättä ole satuolento.

Pitää muistaa varoa!