Enemmän lapsityövoimaa!

Kauan, kauan sitten, silloin kun minäkin olin vielä energinen ihmistaimi, jouduin (joutumiselta se tuolloin tuntui) lojumaan täysin tyhjänpanttina TUHANSIA tunteja. Tarkoitan kaikkea sitä joutilasta aikaa, valumassa puoliunessa tuolin ja pulpetin välistä lattialle. Totaalista koomaa, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Niin kutsutun oppivelvollisuuden täyttämistä.

SILLOIN musta olisi pitänyt ottaa tehot irti! Ei olisi pitänyt antaa puhtaan, terveen ja nuoren energian valua hukkaan. Olisivat pistäneet mut kunnolla hommiin! Opiskelemaan! Pänttäämään päähän kaikki maailman kielet, opiskelemaan fysiikkaa, oikeustiedettä, lääketiedettä, matikkaa. Olisivat pistäneet mut tienaamaan elantoni – vaikka sijoittamalla. (Lapselle se olisi mitä hauskinta peliä.)

Ihmettelen todella: Miksi moinen haaskuu ja lorviminen? Ketä se on ikinä hyödyttänyt? Ei kai lapsia? Tuskin myöskään vanhempia?

Jos olisin TUOLLOIN, energisenä ihmistaimena päässyt elämässäni hiukan parempaan vauhtiin, korkeammille askelmille, niin mun ei ehkä tartteis raataa ihan näin mielettömästi nykyisillä, yhä vähenevillä voimillani.

Nyt mun päässä ei enää ole yhtään kirkasta tai vastaanottavaista kohtaa. Jokainen uusi tieto täytyy väkisin survoa surkastuneisiin aivoihini. Kuljen usvassa, kiirettä tavoittelevin askelin. Yritän epätoivoisesti pitää kiinni ajasta, tasatahtiin kalenterini kanssa, mutta se on vaikeaa.

Lapsena aikaiset aamuherätykset (ja läpi yön lukeminen) vielä menetteli, mutta ei enää… ei enää.

Hyperventilaatio

Kuka hullu on taas ottanut ja täyttänyt mun kalenterin?

Viimeistään viikonloppu tulee tekemään musta lopun. Tai ehkä pikemminkin maanantai, koska silloin pitäis taas jaksaa aloittaa uusi viikko. “Huh huh huh”, sanon jo etukäteen.

Ensi hätään aion tältä istumalta etsiä itselleni uuden kännykän. Why? No, ihan vaan siks koska tämä hullu tarvitsee kalenteriominaisuuksiltaan maailman parhaan kännykän!

Korvaus henkisestä kärsimyksestä…

… eli palkka, on tämän päivän pohdinnan aihe.

Kun aina puhutaan, että suomalaiset ovat niin hyviä työihmisiä, että moraali ei antais periksi lintsata, ei vaikka saisi lottovoiton, niin KUULKAAPA TÄTÄ IDEAA HYVÄT TYÖNANTAJAT: Mitäpä jos maksaisitte palkan könttäsummana heti työuran alkajaisiksi!

Mun mielestä tämä olis just passeli ratkaisu.

P.S. Sitä vastoin mun mielestä on aivan kammottava ratkaisu tämä, että ihmistä pidetään hengissä pienillä armopaloilla kerran kuukaudessa, hänen elämänsä liukuessa hidastettuna filminauhana ohi nälkäisten silmien. Ihmiselle itselleen ei jää tuon leffan katselemisesta mitään käteen – henkisessä mielessä. Lopulta saattaa kyllä jäädä pieni keko rahaa ja raihnainen kroppa. Ehkä muutama vapaa vuosi niin loppuun kuluneena, ettei mitään jaksa enää tehdä: Ei voi muuta kuin muistella menetettyä elämäänsä… Kalliita vuosia työnantajan palveluksessa.

Missä viihtyy

Hassua, mutta mä viihdyn aika omituisissa paikoissa. Olen vihdoinkin oppinut saamaan turvaa valheesta.

Viittaan tällä tietenkin työelämään. (Nykyihmisen työ on teeskentelyä.)

Mutta valheen täytyy olla kaunista: Pidän ylikalliista sohvista, liioitellun puhtaalta tuoksuvista miehistä ja tuoreesta, italialaisesta espressosta kupissani.

Sen sijaan en pidä tahmean niljakkaasta poliittisesta puheesta, jolla ei ole minkäänlaista katetta. Sillä ei saa edes yhtä espresso-kupillista, ei mitään… ei mitään muuta kuin lisää päänsärkyä, lisää ongelmia jokaiseen päiväänsä.

On siis aika selvä juttu, että mihin suuntaan mä aion ottaa seuraavan askeleeni. Valheiden tiellä…

Something for me

Vaikka tän blogin haetuin aihe on tyyli (meinaan hakusanoja), ei sitä täältä yleensä heru. Nyt kuitenkin teen spontaanin poikkeuksen. Törmäsin ihan hetki sitten eräässä blogissa niin just mulle sopiviin koruihin, että on pakko merkata asia tänne muistiin. Koska inhoa kaupoissa juoksemista. Eli olen todella tyytyväinen, jos löydän sopivaa päälle pantavaa ihan vahingossa.

Mainostan siis itselleni ja muille Kitin helmitehdasta.

Kansakunnan olohuono

(Oikeesti kirjotin vahingossa tuon otsikon typon. Annan olla.)

Tätä leffaa mä yritin päästä tänään kattomaan – en muistanut miten holtittomaan jonotukseen leffateattereissa saa lauantaisin varautua.

Onko todella elokuvien näyttäminen niin kannattamatonta touhua, ettei leffateattereita voi olla useampia? Joskus oli. Silloin jopa pääsi leffaan silloin kun halusi. Nyt elokuvissa käynti on turhauttava projekti. Siksi en yleensä käy, vaan pidän leffakerhoa epäsosiaalisesti omassa olohuoneessani.

En ole koskaan ollut

Mä en ole koskaan ollut sujuvasti puhuva, kovapintainen suosikki. En edes silloin kun olin virheettömän laiha (eli siltä osin hyväksyttävä ihminen).

Mussa on aina ollut jotain haurasta, epämääräistä…

Siksi olenkin useaan kertaan miettinyt, että miltä niistä mahtaa tuntua? Oleminen, elämä. Siis niistä jotka ei koskaan punastu, jotka aina keksii nokkelan vitsin, mehevän valheen tai jotakin muuta aplodeja ansaitsevaa.

Tuli tämä aivan erityisesti mieleen eilen, kun tsekkasin leffan jossa suhteellisen tyylipuhdas mulkku seikkailee New Yorkin yössä. Mainostston copy, itserakas, röyhkeä, kova, tunteeton.

BTW – sellasen kanssa mä seurustelin joskus, mutta ei se tarttunut.

Saako itkeä?

En kyllä jaksais.

Erityisesti inhottaa, että mua kuitenkin itkettää. Oon ihan paskana ja mun elämä on… jos nyt ei ihan niin ainakin jossain määrin pilalla.

Ja sitähän ne just haluaa!

Vittu! Omia toiveitani en onnistu ikinä täyttämään, mutta ‘vihollisteni’ toiveet sitäkin paremmin.

Yhtä helvettiä tää saatanan paska! Kunpa osaisin edes raivota paremmin!

Huonojen asioiden päiväkirja

Mulla on ollut jo pidemmän aikaa niin uskomattoman huono tuuri, että nyt alan sisuuntua “kohtaloon” (tai mitä tämä nyt onkaan) oikein toden teolla. Aion tällä päivämäärällä alkaa ylläpitää huonojen asioiden päiväkirjaa. Joka päivä merkkaan ylös kyseiselle päivälle sattuneet vastoinkäymiset.

Ne voivat olla aika käsittämättömiä… Kuten eilinen ja tämänpäiväinen. Ihan uskomattomia! Ja kamalia. Uskomattoman kamalia.

Huah… elämä ei ole helppoa.

Vakava aloite: naamarajat kaupunginosiin

Siitä saakka kun joskus ehkä vuosi sitten kirjoitin vanhaan blogiini ihmisten asuttamisesta eri alueille painoindeksin mukaisesti, olen pyöritellyt asiaa mielessäni… Mä kokisin todella helpottavaksi asua yhtä rumien keskuudessa kuin itsekin olen. En siis todellakaan kaipaa mitään ns. silmänruokaa kun tallustelen kaupungilla.

En yleensä edes katso ihmisiä; paitsi tässä mielessä olen alkanut katsella. Pohdin, että asuisinkohan mä samalla alueella kuin tuo tai tuo… jos olis tämä naamarajasysteemi ihan todellisuudessa olemassa.

Mä nousen kohta barrikaadeille: “Naamarajat kaupunginosiin! Koska? – Nyt! Koska? – Nyt! Koska? Koska? Nyt! Nyt! Nyt!!!” (Tuohon tyyliin huudetaan oikeissa mielenosoituksissa, kaikille sohvaperunoille ja nettinörteille tiedoksi. ;D)

Jotenkin olis simppelimpää, jos kaikille kansalaisille jaettaisiin samanlaiset vaatteetkin… (Onhan tätä käytäntöä aina silloin tällöin joissakin maissa kokeiltukin.) Sitten voisi ehkä lopultakin unohtaa totaalisesti tuon maailman tärkeimmän asian: ulkonäön & laihuuden.

Heh! Tämä on about ainoa asia, jossa mä olen RAJOITTEIDEN kannalla. Tää on jotenkin riittävän absurdia… Eikö olekin?