Stressitekijöitä

Päätin aloittaa kampanjan itseni puolesta. Kampanja toteutetaan sillä tavalla, että minä suhtaudun mahdollisimman sallivasti siihen, että en jaksa.

Ei ole oikeasti ihme, etten jaksa. On muutamia niin vallitsevia stressitekijöitä elämässä nyt / nykyään. Enemmän kuin ennen. Ennen oli oikeastaan vain kaksi jatkuvaa harmin aihetta: konstikas ja vaikea työelämä ja vastentahtoinen yksinäisyys. Nyt on ”vähän” muutakin ”pientä”.

Että… Ei voi muuta kuin yrittää kestää ja olla itselleen armollinen. Toivottavasti tästä kaikesta selvitään – joskus!

So sad

Ei pitäis pysähtyä. (Koska silloin huomaa miltä tuntuu.)

Todellisuudessa en meinaa kestää sitä, että mun elämä on tätä. Eikä oo mitään keinoa paeta. Mitään en pysty muuttamaan, täytyy kärsiä vaan…

Eilenkin näin monta tilannetta, jotka oli jollekin toiselle mahdollisuuksia (muutokseen, onneen, läheisyyteen…), mutta mulle ei mitään.

Mulle vain tyhjyyttä: joka päivä, joka vuosi.

Huono sotilas

Jos joutuisin sotaan, olisin luultavasti hyvä tarkkaavaisuudessa ja nopeudessa, mutta huono rentoutumaan kranaattien räiskeessä. En tajua, miten ihmiset ovat kestäneet moista stressitilaa! Miten ovat onnistuneet lepäämään?

Miten niillä on varaa?

Hitto, tuli yks asia vielä mieleen, ennen kuin yritän taivutella itseni nukkumaan.

Mä olen meinannut kuluneella viikolla kaks kertaa totisesti ärähtää, kun joku on selittänyt mulle kuinka kaikin puolin okei on pettää kumppaniaan / paneskella ympäriinsä / yrittää vikitellä kaikkea mikä liikkuu.

Helvetti! Se EI ole okei!

Toi on just tyypillinen harhakuvitelma mihin yltäkylläisessä läheisyydessä hellitellyt, kaikin puolin pumpuliinkäärittyä elämää elävät, peiliin katsomisen tervehdyttävän vaikutuksen kauan sitten unohtaneet ihmiset vajoaa.

Hiukka ryhtiä toivoisin tai ainakin sitä, että MUA ei pakotettais kuuntelemaan tollasta saastaa.

Ah, välillä mä en YHTÄÄN ihmettele miksi mä tunnen itseni niin eri planeetan asukkaaks ja ihan vitun yksinäiseks. Mä en vois ikinä taipua tuohon ajatusmalliin, en ikinä…

Markkinoinnillinen ote

Joo siis ei. Mä en todellakaan ole pelinainen. Tätä blogiakin pidän ihan väärällä taktiikalla!

Kukaan, siis ei KUKAAN haluu kuunnella mitään marinoita, eikä etenkään kiinnostu marisevasta ihmisestä. Mähän en tällä menolla onnistu missään muussa kuin yksinäisyyden yhä tehokkaammassa maksimoimisessa, mikä ei ole mun tarkoitus.

Pitäis tehdä täyskäännös ja ruveta rustailemaan pikkupirteitä päiväkirjamerkintöjä. Mutku… Mä en vaan jaksa. (Enkä varmasti edes osaa, rehellisyyden nimissä!)

Tuli vaan mieleen, kun analysoin joitakin deitti-ilmoituksia ja henkilöitä niiden takana. Tämä blogihan ei ole deitti-ilmoitus (paitsi ettei täällä enää mistään muusta kirjoiteta kuin miehistä deiteistä miehistä dei…), mutta samalla tavalla tätäkin voisi lähestyä analyyttisesti. Ihminen joka vain RUIKUTTAA on muiden mielestä totaalisen epäkiinnostava tapaus. Niin kutsuttu luuseri. (Hyi hyi!)

Sen huomaa elämässä muutenkin. Sillon kun menee paskasti (eikä sitä salaa), mikään ei ole todennäköisempää kuin päästä helposti eroon lopuistakin ystävistään. Tai siis kavereistaan, koska jonkun (en tiedä kuinka pätevän) teorian mukaan todelliset ystävät on ja pysyy, tapahtu mitä tapahtu.

Niin. Tällä säälittävällä blogilla ja sen itsesäälissä piehtaroivalla kirjoittajalla (no oikeesti mä en edes yritän piehtaroida: tuntuu vaan epähyvältä, yksinäiseltä jne.) on ihme kyllä edelleen muutama lukija ja pieni vakkarikommentoijien (tiedätte ketä ootte, mussukat) joukko. Kiitos teille! Piristätte mun mieltä usein ja paljon.

…

Tämä oli pieni välispiikki kun kelasin, että pitäiskö mun perustaa toinen blogi, vähän erilaisella idealla. Jätän kuitenkin ajatuksen nyt hautumaan. Ehkä on helpointa vain jatkaa tilitystä täällä?

Piristävää luettavaa sunnuntain ratoksi

Luoja minua työttömyydestä varjelkoon, ei voi muuta toivoa kun lukee näitä tosielämän ihania kertomuksia.

Yritän tässä karaista itseäni… Kaikki viittaa siihen, että syksystä ja talvesta tulee ankara. Voi sattua mitä vain, joten Luoja minua varjelkoon!

Ylijäämänaisen katkera loru

Loppuunkuluneet äijät jotka etsii nuoremmista virtaa.
Pelokkaat konservatiivit jotka hakee sohvakalustoon sopivaa beigeruutuista rouvaa.
Hipit joille kelpaa vain hipit. (Nykypäivän hippiys on ennen kaikkea ulkoinen tyyliseikka.)
Tennaripojat jotka löytää kissansa klubilta.
ATK-nörtit joiden tyttöystävä on vahva ja lihava matami – tai toinen nörtti.
Hevari <3 hevari.
Mökille saunaan -miehet ja heidän mökille saunaan -naisensa…
Suomileijonat ja leijonanaaraat.
Hoikilla koivillaan horjahtelevat yliopistohörhöt ja pitkätukkaiset (anorektiset) prinsessat. (Unohtamatta neurooseja!)
Maratoonari & maratoonari ne yhteen soppii, huomenna viedään pus…
Suomenruotsalaiset = aina keskenään.
Maalaiset – nekin on keskenään.
Renttu jahtaa jotakuta jota höynäyttää.

Eli minä jään nuolemaan näppejäni.

Antakaa minulle kärsivällisyyttä

Tajuatteko miten ihmeellinen sattuma on, jos onnistuu törmäämään ihmiseen jota voi / pystyy / kykenee / haluaa rakastaa?

Mä tajuan: se on käsittämättömän harvinaislaatuinen ihme, jollaista minun kohdalleni ei ehkä enää suoda…

Täytyy rämpiä rannattomassa yksinäisyyden erämaassa, ainoina kangastuksina seura joka osoittautuu sopimattomaksi.

Miljoona kilometriä hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa… Mä en meinaa jaksaa.

Oh, kuinka monimutkaista olisi löytää edes päällisin puolin sopiva kumppani! Että mielenkiinnon kohteet, elämäntapa, tulevaisuuden toiveet yms. edes suunnilleen sopisivat yhteen.

Enkä mä usko voivani ihan tajuttoman paljon muuttua. Kyllästyisin vääntäytymiseen ennemmin tai myöhemmin. (Olen aina ollut sitä mieltä, että vain ylöspäin voi ja kannattaa sopeutua. Mutta sitä suuntaa ei yleensä ole tarjolla: päin vastoin mun pitäisi tylsistyttää ja typistää itsensä asioihin ja ympäristöihin jotka EVVK. Kaviaariin tottunut ei voi mieltyä pelkkään kaurapuuroon – aidosti. [Aika mielettömän typerä vertauskuva, mutta tulipahan mieleen.])

Yks mun kaveri on ihan NERO seurustelemisen taidossa. Hän mullistaa tuossa tuokiossa koko elämänsä aina kun tarvitsee uuden poikaystävän: musamaku muuttuu, vaatteet muuttuu, lempiasiat, kaverit, kaikki muuttuu. Sopeutumistaidon mestarinäyte epäilemättä! Mutta musta ei ehkä kuitenkaan ole samaan, vaikka PITÄISI. Se olis varmaan AINOA MAHDOLLISUUS.

Elämäntarina

Vanhempani syntyivät Heinolassa ja minä Kirkkonummella. He olivat opettaja ja hammaslääkäri, mutta nyt jo eläkkeellä. Sisaruksia minulla on kaksi: isoveli ja pikkusisko. Olen itse valmistunut kauppiksesta ja 33-vuotias. Asun Lauttasaaressa, yksiössä merinäköalalla. Harrastan pilatesta ja kalligrafiaa. Pidän mökkilomista ja rauhallisista koti-illoista.

No EI!

Mutta tuollaista pajunköyttä voisin tästä lähtien syöttää suurimmalle osalle tapaamistani miehistä. En pääse yli enkä ympäri siitä ajatuksesta, että musta on erittäin vaivalloista ja vastenmielistä päästää (melkein) ketään ‘käsiksi’ TODELLISEEN elämääni. En halua rikkoa sitä!

Eli eli… pitää vissiin vuokrata yksiö Lauttasaaresta, muuten menee tarinan kertominen jossakin vaiheessa aika vaikeaksi.

…

Tietysti elämä on sellaista, että JOS mä todella ryhtyisin satutädiksi, niin ihan varmasti huomaisin myöhemmin, että juuri joku niistä miehistä, joille mä olen kaikkein eniten valehdellut onkin ihan oikeasti kiva. Sitten mun täytyisi kämpän lisäksi hommata sijaisperhe Heinolasta, yksi kappale isoveljiä ja pikkusisko jne…

Syksyn eteneminen

Täytyy varautua siihen jo nyt.

Toistaiseksi olen niin rentoutuneessa tilassa (en ole vielä sisäistänyt vaanivaa vaaraa), että jaksan:
pahasti myöhästeleviä ystäviä (“Mä nukahdin ku ei tullu viime yönä nukuttuu ku oli ne bileet.”), ystäviä joiden syksy jatkuu matkustelun merkeissä (“Terkut Balilta, jatkan täältä Bahamalle, sen jälkeen Nykiin…”), kavereita joiden jokainen päivä on huiman täynnä tunnetta ja tuntemuksia (“Must tuntu aamul vähän aikaa silt, et mun maha on tulos kipeeks, mut sit mä muistin et mähän sain illal Mikolt sen tekstarin. Se on varmaan alitajuisesti vaikuttanu muhun yön aikana, siks mun maha tuntu vähän niinku kipeelt… tai ei ihan kipeelt… mut kuiteski sillee ovelalt… Must tuntuu et mun ehkä pitäis soittaa sille, mut mä voisin venaa iltaan. Mitä mielt sä oot?”), miehiä jotka tilittää naisista (“Se on kyl vast jotain 21, mut eihän se haittaa. Jos mä en sano sille mun ikää? Ai niin; se on kans varattu.”), kavereita joilla ei ole rahaa mutta tarvitsevat kaljaa (“Yks bisse hei vaan, kamooon! Kyl mäki tarjoisin sulle.”), nettideittimiehiä (Syvä hiljaisuus), muita miehiä…

Jossakin vaiheessa syksyä tämä kaikki menee aina yli mun sietokyvyn. Sitten loppuvuosi* onkin silkkaa sinnittelyä, kunnes koittaa seuraava kesä ja toivottavasti myös loma jolloin minäkin voin hetkeksi hellittää: palloilla sekavassa seurakunnassa vaikka missä maailman äärissä – jos mua huvittaa.

…

* Mulla vuosi alkaa syksystä ja päättyy kesälomaan.