Onko pakko olla rehellinen?

Näköjään on.

Ai v*ttu, kun olin jo toivonut parantuneeni siitä vaivasta! Elämä olis helpompaa, jos pystyisi sitkeästi ja johdonmukaisesti valehtelemaan, etenkin tunteensa.

Pako yhteiskunnasta

Mun ote viheliäisestä yhteiskunnasta ja rasittavista velvollisuuksista on kesän aikana pelottavassa määrin herpaantunut. Ikävyys on alkanut tuntua mahdottomalta, ei vain normaalilta arjen ilmiöltä.

En halua tätä kuivaa elämää! Haluan mehevämmän!

Haluaisin ensinnäkin kunnollisen työn, jossa voisi säilyttää itsetuntonsa ja nauttia riittävistä tuloista.

(En pidä kituuttamista kauneimpana taiteenlajina.)

Itsetunto… Se tosiaan on parantunut, mitä kauemmaksi olen repinyt itseni velvollisuuksien harmaasta hämähäkinverkosta.

Mutta ihminen, jolla on itsetuntoa ja elinvoimaa, on yhteiskunnalle vaarallinen.

Niinpä yhteiskunta valmistautuu tällä hetkellä iskuun… Isku on tähdätty kohti minua, vaarallisesti kesän aikana villiintynyttä rikkaruohoa. Minut pitää palauttaa ruotuun.

EIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII.

Jotain huumoriakin olevinaan

(Aaargh, mua vaivaa ihan kaamea bloggausmania, help! Or don’t help – because I like this disease. )

Onkohan tämä joku enne, että minäkin voisin löytää miehen, kert se roolihahmo Sinkkuelämässä, johon mä olen eniten samaistunut (joo, todella kiinteästi), on roskalehtien mukaan vihdoinkin löytänyt…

Niin…

Tämä aihe on tullut mulle tavallista voimakkaammin mieleen viime aikoina, koska tajuan, että jos mä onnistun nyt kehittämään suhteen johonkin mieheen, niin tästä miehestä tulee jonkinlaisella todennäköisyydellä minun lasteni isä (sikäli jos lasten saaminen onnistuu).

Lapsista on kuitenkin täysimääräisesti ja vakavasti vastuussa. Lapset ovat kokonaisia ihmisiä. Eivät ainoastaan sitä enkelinkiharaista ja nauravasilmäistä ulkokuorta, jonka voi pukea söpösti ja jonka kanssa voi leikkiä. Lapset saattavat sairastua, jopa syntyä sairaina (HUI!), heille voi sattua jotain ikävää (KÄÄK!!). Asiat pitää siis osata oivaltaa ja ennakoida, lapsia pitää pystyä suojelemaan, kasvattamaan (tämän raivostuttavan yhteiskunnan jäseniksi) jne.

En kuitenkaan mieluusti tekisi tuota kaikkea täysin yksin, isän keskittyessä harrastuksiinsa ja hauskanpitoon. Olen kylläkin puolihuumorilla selittänyt, että olen potentiaalinen YH-äiti… Olen jollakin tasolla erittäin hyvin varautunut siihen, että jään kaikessa vastuuntuntoa vaativassa yksin, että minä olen perheen ainoa aikuinen (tavallaan YH, ehkä aikani sinniteltyäni jopa konkreettisesti YH), mutta en mä tuollaista asetelmaa TOIVO.

Olis niin siistiä, jos vois löytää miehen joka olis viisas ja järkevä ja vastuuntuntoinen ja aikuinen. Mutta… taitaa olla toiveajattelua, siltä pahasti vaikuttaa.

Yhden fiktio on toisen todellisuutta

Olen useaan kertaan miettinyt, kuinka vaikeaa miesten kanssa on todella keskustella asioista. Siten että todellinen on samaa todellisuutta kummallekin.

Mun tuntemien miesten (Huom! todellakin mun tuntemien, en tunne kaikkia maailman miehiä) kanssa ei kannata puhua esim. näistä aiheista:
- vastentahtoinen työttömyys (miehillä on vain vapaaehtoista… kun halutaan lähteä kolmeksi kuukaudeksi surffaamaan)
- itse aiheuttamattomat taloudelliset ongelmat (miehillä on vain harkitusti hankittuja; tuli ostettuu liikaa bissee, kalliit farkut jne… joista pääsee yhtä helposti eroon)
- kipu (miehet eivät ole kokeneet)
- sairaudet (miehillä ei ole ollut)
- läheisen sairastuminen seuraamuksineen (miehet eivät tiedä mitä se on)
- vanhuus (ei tule vastaan miehillä)
- kuolema (ei sano miehille mitään)
- oma ikä (mies voi tehdä kaiken ikäisenä mitä vain)
- syrjityksi tuleminen (mies ei tule)
- väkivallan uhriksi joutuminen (mies ei joudu ellei itse halua ja nauti väkivallasta)
- lapsettomuus (ei vaivaa miehiä)
- yhteiskunta ja sen instanssit (miehen kohdalla kaikki on aina natsannut)
- yksinäisyys (miehet ei ole yksin, hei haloo!)

No, kieltämättä nuo aiheet jotka ovat miehille täyttä hepreaa, ovatkin niin synkkiä, että mitäpä niistä puhumaan… Puhutaan mieluummin vaikka vaatteista, krääsästä (huonekalujen kautta levysoittimiin), matkoista ja bileistä.

Vakavammin ottaen, mä epäilen, että on kaksi vaihtoehtoista ja joissakin tapauksissa rinnakkaista syytä siihen, miksi miehet eivät halua puhua elämän epäkohdista. Joko ne koetaan liian ahdistaviksi tai sitten niitä ei ole kohdattu omakohtaisesti, vielä toistaiseksi.

On kyllä aika hämmentävää, minkä ikäisiksi muutamatkin miehet ovat ehtineet varttua näköjään täysin pumpulissa. Hienoa heidän kannaltaan, tietenkin! Ainoa ärsyttävä pointti on se, että he eivät voi uskoa mitään siitä, mikä on valitettavasti ollut osa joidenkin muiden ihmisten todellisuutta.

Jos eläisin toisin…

Aina välillä sallin itseni vaipua hetkeksi päiväunelmiin.

Hengitän hiukan syvemmin, siristän silmiäni tai suljen ne kokonaan ja ajattelen rentoutuneemmin… Mitä näenkään?

Näen itseni kolmekymppisenä, ikuisena opiskelijana, joka pukeutuu kirppistyyliin ja asuu kommuunissa, jossakin viehättävän avarassa, mutta aika rähjäkuntoisessa asunnossa, kantakaupungissa. Enemmän kuin mitään muuta mulla on AIKAA. Olen jaksanut sietää köyhäilyä ja uhmannut sukulaisteni ivaa. Olen vain siekailemattomasti jatkanut nuoruuttani, jatkanut ja jatkanut. Kuten hyvin moni tuntemistani.

Järjettömän pitkän kesälomani (joka ei paljon eroa arjesta) kuluessa vietän joka päivä rattoisia hetkiä puistossa, baarissa, kavereiden kotona, keikoilla, bileissä jne. Juttelen, haahuilen, venyn ja vanun ja vuorokausirytmikin venyy ja vanuu siinä samalla. Sitä ei oikeastaan olekaan. Ei ole käsitystä ajasta, eikä aina ihan paikastakaan. Välillä ollaan jossain ihme mestoilla, mutta ei se mitään. Sehän on vaan hauskaa!

Ajatella, että tuollainen velttoilu tuntui joskus huonolta vaihtoehdolta, luovuttamiselta, luuserimaisuudelta, suorastaan tympeältä vetelehtimiseltä ja elämän hukkaan heittämiseltä. Pyristelin siitä eroon (tarkkaan ottaen en ole koskaan elänyt noin), luulin saavuttavani jotain enemmän, parempaa, tasapainoisempaa, terveempää, palkitsevampaa. Mutta ei. Olen saavuttanut… täydellisen tylsyyden, miltei täydellisen tyhjyyden. Tyhjänpäiväisyyden, merkityksettömyyden, ankeuden, orjuuden, väsymyksen, yksinäisyyden, ikeen, pelon, ansan.

Elämää yhteiskunnassa

Jottei eskapismi tuntuisi liian helpolta toteuttaa, kannattaa välillä palauttaa itsensä takaisin yhteiskunnan maankamaralle, vaikka elokuvan avulla.

Eletään sitä yhteiskunnassa Espanjassakin, kertoo Fernando León de Aranoan leffa Maanantain auringossa.

Siinä nähdään toden tuntuisia kohtauksia, kuten itkevä mies työvoimatoimiston luukulla, kun ei ole saanut irtisanomisilmoitusta työnantajaltaan kirjallisena. (Muistakaa kaikki tekstarilla tänä kesänä irtisanotut, että Suomenkin työkkäri vaatii sen kirjallisena – muuten ei tipu fyffee. Eli kun se sun k-pää työnantaja ei sitä kuitenkaan vaivaudu kirjoittamaan, niin sun kohtalos on oleva sama: itkeä työkkärin luukulla. Toivottavasti auttaa… veikkaan että ei. Sellainen on yhteiskunta, meidän suruksemme.)

Toisaalta leffa sisältää minua totaalisen vahvasti tympivää miesten äkkipikaista ja pikkukakaramaista uhoamista. (Tällainen toiminta on mielestäni maailman rasittavimpien ilmiöiden top ten listan ehdotonta kärkipäätä.) Mutta ei kai voi olla espanjalaista elokuvaa ilman edes jonkinlaista kuohuntaa.

Lisäksi pieneksi sivujuonteeksi on kehitelty ällistyttävä lolita-tarina: 15-vuotias tyttönen mukamas havittelee oman isänsä neli-viisikymppisen tukevahkon, työttömän ystävän huomiota. Kuinka helvetin uskottavaa tuo onkaan?

Kuitenkin omalla tavallaan ihan jees leffa, eräänlainen fiktiivinen dokumentti.

Oi, maamme Suomi

Tässä olis ajankohtainen keskustelu, johon vois vaikka osallistua.

t. Neiti Narisija, joka ei diggaile örvelöistä

…
P.S. Klikkaa kuvaa!

Ystävän puhetta

Aloin eilen melkein nauraa ääneen, kun jostakin syystä pulpahti mieleen tilanne vuosien takaa.

Kuvailin (silloiselle parhaalle) ystävälleni millaiseksi koin erään tuntemamme miehen. Käytin TODELLA omituisia käsitteitä, esimerkiksi muistan sanoneeni, että: “Ihanku sen sisällä olis kuivaa heinää.” Tähän ystäväni vastasi: “Joo, mä tajuan.”

Ei tuollaista voi tajuta kukaan muu kuin todellinen ystävä! Vain ystävä voi eläytyä totaaliseen järjettömyyteen yhtä antautuneen vakavasti.

Oi niitä aikoja! On välillä ihan sietämätön ikävä sitä läheisyyttä, sitä ihmistä, niitä aikoja, niitä tapoja.

Leijonankesyttäjän vaikeuksia

Miehet on vaikeita.

Hyvää miestä on vaikea erottaa huonosta.

Näin painajaisunta itserakkaasta, manipuloivasta, lopulta väkivaltaisesta miehestä.

Sellainen ei välttämättä ole satuolento.

Pitää muistaa varoa!