Ipo seikkailee (tai sekoilee) edellisissä elämissä

No niin; kaikenlaista sitä saakin päähänsä. Tosin on saanut jo muutama muukin bloggaaja ennen minua. (Eli heiltä sain inspiraation kohta seuraavaan sepustukseen.)

Googlailin just mun edellisten elämien kotiseutuja…

Ihan ammoisina aikoina, varhaiskeskiajalla olin jonkinlaiseen ritariporukkaan kuulunut nainen (en ritari, vaan jonkun ritarin rouva). Elimme jossakin päin Keski-Eurooppaa, yhteiskunnan laidalla, käytännössä metsässä, jossa oli suuria mutta hyvin yksinkertaisia, puusta rakennettua linnoitustyyppisiä asumuksia ja hirvittävät määrät vihollisten pääkalloja, koottuina urhoollisuudesta kertoviksi muistomerkeiksi.

Olimme alituiseen vaarassa… Söimme metsän kasveja ja riistaa – elämä oli hyvin vaivalloista.

Muistan, että muiden yhteisön naisten kanssa yritimme hoitaa välttämättömiä arjen askareita, mutta se oli vaikeaa, joskus mahdotontakin. Lopulta leiriimme hyökättiin ja pakenin hävitystä muutamien sukulaisnaisten kera.

Piileskelimme peloissamme synkän metsän helmoissa…

John William Waterhouse: La Belle Dame sans Merci

Myöhemmin keskiajalla olin katolinen nunna Saksassa. Tähän elämään sisältyi traagisia vaiheita, joista en halua nyt enempää kirjoitella.

John William Waterhouse: Mariana in the South

1500-1600 luvuilla olen elänyt jonkinlaisena prinsessana, edelleen Saksassa.

Koska ilmassa oli kulkutautien uhkaa, siirryimme kahden sukulaisnaisen kanssa taudin edeltä aina seuraavaan hoviin / linnaan / kartanoon. Lopulta meitä neuvottiin, että olisi turvallisinta asua jonkin aikaa luostarissa. Niin sitten teimmekin. Hankkiuduimme luostariin, jonka suureen makuusaliin majoittui koko joukko muitakin kulkutautia pakenevia.

John William Waterhouse: Fair Rosamund

1700-luvulla mulla oli taas vaihteeksi aatelismeininki, tällä kertaa mm. Puolassa ja Venäjällä. Juhlin perheenjäsenteni kera hienoissa palatseissa, upeissa silkkisissä tamineissa. Elämäni oli kuitenkin aika raskasta monenlaisten kohteliaisuustapojen ja rajoitusten orjana. Muodollinen elämä tuntui miltei näytelmältä.

Heywood Hardy: Portrait of a lady with her collie

Minulla oli sisar, jonka kanssa pystyimme onneksi tukeutumaan toinen toisiimme. (Sisarellani oli muuten melkein samanlainen puku kuin tässä kuvassa.) Siten jaksoimme päivästä toiseen samaa hillittyä näytelmää…

Ehkä tämän elämän peruina olen aina haaveillut hienosta silkkisestä tanssiaispuvusta – vaaleanpunaisesta tai vaaleankeltaisesta – vaikka en sellaisella mitään tekisi.

…

P.S. Mielenkiintoisempaa kuin tällainen huuhaa-jorinointi on oikean historian tutkiminen. Sitä suosittelen hyvänä harrastuksena, tällaista hourailua en niinkään!

Tuhlaamismania

Mähän en shoppaile, enkä tuhlaa, paitsi… Viime aikoina mua on riivannu ihan silmitön shoppailumania!

Mä haluaisin ostaa: kirsikoita, työhuoneen pöydän ja tuolin, parvekekalusteet, kukkaruukkuja, kukkia, kukkia, kukkia, kesävaatteita, kylpytakin, talon, ulkomaanmatkoja, matkailuauton, pyörän jne. jne. jne.

Mikä muhun on iskeny? Auringonpistos?

Jestas!

Nyt sitä kuulkaa sanellaan jopa missä tahdissa viesteihin pitää vastata ja kello mistä mihin mun tulee istua chattailyvalmiudessa.

Ei oo todellista! :O

Ihme kun ei kirjoiteta vastauksia sanasta sanaan jo valmiiksi – mä voisin vain allekirjoittaa!

Itse asiassa taidan suositella tota juttua, pääsisin vähän helpommalla… Eikä tulis vastaamisen kanssa niin kiirekään. (Ei mulla ole AIKAA tähän sekoiluun.)

…

Vakavasti puhuen; mä en enää todellakaan tiedä, mitä ajattelisin koko asiasta: miehet, parisuhde, perhe. Olis varmaan terveellistä luovuttaa. Lopullisesti. Hulluks tässä muuten meinaa tulla…

Lisäksi mä en osaa ottaa tätä touhua VAKAVASTI. Miehet ilmeisesti ottaa – ainakin ne pistää kaiken aikansa tähän tai siis siihen sekoiluun. (Ne muuten chattailee ja meilailee työajalla, olen havainnut!) Mä en vaan pysty… Tunnen itseni ihan pimahtaneeks jo tällä vähäiselläkin satsaamisella. Ei ole mun laji väkisin vääntää jotain keskusteluntynkää junttejen (anteex) kanssa. Eikä myöskään yksisuuntaisen sanelun kohteeksi joutuminen nappaa, ei todellakaaaaan!

Ongelman ydin lienee kuitenkin se vanha tuttu: mä en kiinnostu kenestäkään. Jos kiinnostuisin, olis varmaan lasten leikkiä istua 4 h illassa chatissa. (Toisaalta, miksi mä silloin istuisin chatissa, enkä k.o. miehen sylissä?)

Eikä näköjään kiinnostumatta pysty päätymään parisuhteeseen. Mä en jaksais ikinä teeskennellä tarpeeks! En vaan jaksais viedä tätä ajan haaskausta riittävän pitkälle… vaikka haluaisinkin miehen, perheen, lapsia.

Vakka kantensa valitsee?

Luin jostakin naistenlehdestä (tais olla uusin Olivia) todella huvittavan ja säälittävän, hirvittävänkin jutun morsiamista, jotka tekevät lähipiirinsä elämästä painajaisen, muuttumalla ‘todellisiksi prinsessoiksi’ noin vuosi ennen häitä. Lähipiiri muovautuu prinsessan mielikuvissa nöyräksi palveluskunnaksi, jota voi hyppyyttää miten mielii…

Ja nyt pikainen siirtymä asiasta toiseen.

Moni elämäni aikana ohimennen kohtaamani mies on osoittautunut mutu-tuntumalla aivan järkyttävän empatiakyvyttömiksi! Ei ole kuin yksi suunta tahdolle, toiveille ja haluamiselle: minä, mulle, mun. Mies on niin helvetin täynnä itseään ja omia päähänpistojaan, että kenenkään muun minkäänlainen- tai tasoinen asia, toive tai elämäntilanne ei kyllä merkkaa yhtikäs mitään! Edes muodollista huomaavaisuutta ei osata, vaan ympäristöä käskytetään säälimättä ja herkeämättä.

Nyt takaisia alkuun.

Onko niin, että nämä naiset, jotka ovat kelvollisia avioliittoon, ovat yhtä itsekkäitä kuin miehet? Suuntaavat vain sen itsekkyytensä parisuhteen ulkopuolelle (kavereihin, lapsuudenperheen jäseniin).

Vai onko niin, että sopeutuakseen elämään itsekkään miehen rinnalla, täytyy löytää edes joku sauma omille toiveille? Toteutetaan sitten vaikka tuollaista ankaraa prinsessaleikkiä…

(Mulla jatkuu pessimistisen ajattelun kausi, liittyen parisuhteisiin. Tulen kirjoittamaan aiheesta todnäk lisää lähiaikoina.)

Miehet

- tykkää chattailla (mä INHOOOOOOOOOOOOOON chattailla*)
- ei odota yhtään
- vaan on todella, todella lyhytjännitteisiä
- uhraa silti älyttömästi aikaa ja vaivaa kaikkeen turhaan, nimenomaan siihen mikä varmasti on turhaa!
- tietää mitä tahtoo
- eli ei saa mitään

Tämä oli megaturhautuneen mieleni aiheuttama purkaus, anteex tuhannesti anteex!

Ei mutta siis, mä en ala, koska voidakseen olla miesten kanssa tekemisissä, pitäis esim. lopettaa työnteko heti ja kokonaan. Kuitenkaan ne ei mua elätä! Aika epistä siis.

Huomasin kans, että ne todella hakee itseään köyhempää / pienituloisempaa naista. (Deittipalvelussa voi määritellä tulotason ihannenaiselle.) Mutta silti ne ei halua naista elättää! Mikäs järki tossa on?

Kerron: ei siinä olekaan järkeä. Ne vaan haluaa elää (surkeeta) betonilähiöelämää mahdollisimman matalalla profiililla ja kärsiä sit tympääntymisestä ja riidellä ja kiroilla (niin että likaisenharmaa rappukäytävä raikaa) ja ostaa korin kaljaa ja sammua sohvalle… Ja tenavat juoksee räkänokassa ympäri ahdasta kämppää ja eukko laskee pennosia kauppamatkaa varten. Kun taas meni koko tili kaljaan.

Kiitos ei!

(Mun on pakko viljellä tälläsiä kauhukuvia unohtaakseni miehet.)

* Jäin kiinni valheesta. Olen tykännyt chattailla kahden miespuolisen henkilön kanssa. Yhden kaverin ja yhden… hmm… romanttisten tunteiden kohteen. Mutta en tykkää mistään JUNTTICHATISTA, mitä miesten kanssa chattaily 99,9 prosenttisesti on. Siis junttichattaily on sitä, että heitetään jotain kolmen sanan itsestäänselvyyksiä, pääpointtina ilmeisesti se, että saadaan jumitettua about 100000 tuntia tietokoneeseen kytkeytyneenä – EVVK!!!

Okei, jos Suomessa pitää kesää viettää…

… niin kyllä mä voisin tälläsessä kesähuvilassa oleskella (ainakin vähän aikaa).

Kuva: Kannustalo

(Liittyy aikaisempaan postaukseeni kesähuvilamaisen vaaleasta sisustustyylistä.)

Mitä pitäisi ajatella?

Jos joku ottaa nettideittailun niin täysillä, että päivystää käytännössä AINA (kun minä paikalle osun) deittailusivustolla (online), niin onko hän:
a) oivaltanut, miten homma pitää hoitaa ts. vähempi ei riitä tuloksiin pääsemiseksi
b) haluan olla kaikkien kanssa kaiken aikaa nyt ja aina -tyyppinen tapaus

Mitä mieltä olette?

Mulla on nimittäin TRAUMOJA b-kategoriaan laskettavista miehistä, en halua edes etäisesti tutustua enää yhteenkään sellaiseen.

Toisaalta tuntuu jotenkin hmm… säälittävältä… että / jos pitää koko ajan päivystää jollain deittisivustolla. Mutta mahdollisesti niin pitäisi tehdä! Mä en tee, enkä näin ollen hyödy olemassa olevasta deitti-profiilistani millään tavalla…

Höperöä hölinää – aiheena sisustus

Mun täytyy nyt ihan ääneen ihmetellä, sillä olen löytänyt mielestäni erikoisen blogikulttuurin ja elämäntavan. Tuntuu olevan vähintään kymmeniä, eri puolella Suomea asuvia naisia, jotka luovat ympärilleen järjestelmällisesti tietyn tyylistä, romanttista prinsessamaailmaa tai ehkä enkelimaailmaa.

Käyttävät kotinsa sisustuksessa vain valkoista, vaaleanpunaista, vaaleansinistä ja jopa maalaavat antiikkikalusteita valkoisella (kauhistun tätä viimemainittua!). Heillä on madonnankuvia seinillään ja pieniä täytettyjä kangassydämiä roikkumassa siellä täällä. Mielenkiintoista ja erikoista, toden totta! (Olen niin tottunut siihen, että suomalaiset ovat vankkumattomia ateisteja – itse tosin en ole – että madonnankuvat ja madonnapatsaat tuntuvat jotenkin vierailta. Joka tapauksessa viittaavat enemmän katoliseen kulttuuriin; mikä siis on noiden kuvien merkitys perisuomalaisen kodin seinällä? No, saahan sitä toisaalta käyttää ihan minkälaisia kuvia tahansa vain sisustuselementteinä, enkä voi välttää että tietäisin noiden olevan vain sisustuselementtejä…)

Heidän kodeissaan ollaan muutenkin kansainvälisiä:
Ovi sanoo: “Welcome”
Keittiö on: “Cafe de Paix”
Leipä on: “Bread”
Ja olohuoneen seinällä lukee tietysti: “Home Sweet Home”

Olen tämän enkelikulttuurin löydettyäni katsellut omaa kotiani uusin silmin. MUN MIELESTÄ mulla on erittäin naisellinen koti. Tänne ei kovin helposti pystyisi miestä sijoittamaan – kaikki on pientä, haurasta ja melko sievää. MUTTA näihin enkelikoteihin verrattuna sittenkin aika ronskia. Värejäkin riittää mielin määrin… Ei niin minkäänlaista johdonmukaisuutta. (Tai on, mutta ei tuollaiseen puhtaanvalkoiseen kaavaan verrattuna.)

Hmm… Mä luulen, että mä tulen saamaan tästä toistaiseksi hieman oudoksumastani kulttuurista kuitenkin jonkin verran vaikutteita… Ehkä alan maalaamaan antiikkikalusteitani valkoisiksi – NO EN!!!! Todellakaan.

Mutta jotain mä kyllä varmasti puuhastelen. Ehkä ainakin siivoan. On nimittäin melko kamalaa vertailla näitä sikin sokin lojuvia paperiröykkiöitä ym. ryönää siistiäkin siistimpiin, vitivalkoisiin kotikuviin.

Mun kulttuurissa (siinä missä kasvoin) valkoinen oli kuitenkin väri, jota käytettiin vain kesähuvilalla. Nämä naiset sisustavatkin mielestäni kotinsa kuin kesähuvilan! Mä en voisi koskaan tuntea oloani kotoisaksi, vankaksi ja turvalliseksi kesähuvilalla ympäri vuoden. Oikeaan kotiin (eli ei huvilaan) kuuluu mielestäni: keltainen, sininen, vihreä, ruskea, punainen… No, saa sitä valkoistakin olla! (On muuten melko tyylikästä, jos esim. mustalla pöydällä on vitivalkoinen kattaus. Pienenä sisustusvinkkinä.)

Joskus asuntomessuilla kävin talossa, joka oli kauttaaltaan valkoinen, suuri-ikkunainen, puurakenteinen huvila. Mun mielikuvissa ehdottomasti KESÄHUVILA. Liian hutera talviasunnoksi…

Hmm… Taidan olla jotenkin rajoittunut.

P.S. Muistin että mulla on jossakin kaapissa vähintään kaksi madonnapatsasta ja yksi Kristus-patsas. Ehkä otan ne esiin. Mun mielestä ne on aina tuntunu jotenkin turhan juhlallisilta esillä pidettäviksi, mutta täytyypä kokeilla…

Tosielämän lautapeli

“Jäit työttömäksi. Menetät voittamasi rahat. Pysy ruudussa kahden seuraavan pelikierroksen ajan.”
“Lihoit viisi kiloa. Menetät viisi pelitoveria. Siirry takaisin lähtöruutuun.”
“Sairastuit vakavasti. Olet hävinnyt pelin.”

Välillä mietin, miten ihmeessä voisin pärjätä tällä hedonististen egoistien pelikentällä.

Pärjätä voi jos on nuori, laiha, terve, varakas. Muussa tapauksessa peli meneekin jo huomattavasti vaikeammaksi… Mikä tahansa ‘virhe’ aiheuttaa jatkuvia pysähdyksiä ja totaalista takapakkia matkan varrella.

Haluaisin vaihtaa pelikenttää! Mistä löytäisin kivemman pelin?

Tutustu ympäristöösi -teemapäivä

Ei, en nyt ole (sentään) lähtenyt minnekään metsäretkelle, vaan ihan vain kolunnut kämppääni.

Sainpas vihdoinkin otettua kamerani käyttöön – sen lojuttua noin nelisen vuotta koskemattomana hyllyn nurkassa. Malli on jo mukavasti vanhentunut… Pitäis vissiin hommata uusi.

Latasin myös viimein iPodiini virtaa ja musiikkia ja jopa keksin, miten laitetta käytetään – vain pari-kolme vuotta laitteen hankkimisen jälkeen…

Asensin koneeseeni 44 päivitystä… Tyhjensin turhia tiedostoja…

Kai tää on ihan hyödyllinen ilta ollut?