Opeta minua valehtelemaan

Oi, se olisi niiiin tärkeä taito tuolla työelämässä! Eikä pelkät valheelliset sanat riitä, vaan pitäisi osata valehdella ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja myöten.

Huh, kun se on rankkaa!!! Kyllä mä yritän, mutta…

Aina en meinaa pystyä kykenemään. Ei meinaa saada itseään käännettyä, väännettyä, sopeutettua valhemoodille.

Jos saan hetken olla rauhassa, alan heti palautua takaisin omaksi itsekseni, minkä jälkeen on taas kaksin verroin tuskaisampaa vääntäytyä.

Miksi työelämän pitää olla tämmöstä? Miksi töissä pitää aina olla niin ikäviä ihmisiä? Hirveän ilkeitä, omahyväisiä, itsekkäitä, paskapäitä.

Miksi?

Työelämässä KAIKKI riippuu onnistuneesti ylläpidetyistä kulisseista. Jos en onnistu uskottavasti valehtelemaan, että pidän paskapäistä ja rakastan kun mua puukotetaan selkään, niin olen pian entinen työntekijä.

Hyvinvointia lattialta

Mun ei tarvii mennä hankkimaan sitä kalliista kylpylästä. Mulle riittää yksi hyvin nukuttu yö ja myöhäinen aamukahvi pitkin lattiaa leviteltyjen lukemattomien lehtien joukossa.

Ainut vaikeus on siinä, että mulla on ihan liikaa tavaraa! Välillä on hankala löytää riittävän isoa lattiapinta-alaa näille levittäytymis-harjoituksille.

…

Jos mulla olis oma firma, niin siellä kyllä pistettäis työskentelyolosuhteet ihan ennenkuulumattomalle mallille. Yhtenä vaihtoehtoisista työtilamahdollisuuksista olis ehdottomasti jättimäinen olkkari jättityynyillä, pehmeillä matoilla ja sohvilla. Sinne vois mennä levittäytymään ja köllimään + tekemään töitä tietenkin.

Työasuna vois olla vaikka verkkarit.

On kyllä merkillistä, että ihmiset pakotetaan hankkimaan itselleen pahoinvointia! Hyvin pienillä muutoksilla saataisiin elämä huomattavasti inhimillisemmäksi ja siinä sivussa terveellisemmäksi. Ihmisen fysiikka ei pysy kunnossa, jos henkilö viettää vuosikymmeniä konttorituoliin käpristyneenä. Se on vissi.

Työpukeutuminen – sellainen muodollinen – on myös aika turhaa pelleilyä. Jos asiakastapaamisia varten tarttee hirttää itsensä solmioon tai ahtaa jakkupukuun, niin vaatteet voisi vaihtaa työpaikan pukeutumishuoneessa. (Mä olen esimerkiksi työskennellyt tehtävässä, johon ei kuulunut lainkaan asiakastapaamisia, mutta koodin mukaista pukeutumista tarkkailtiin firmassa herkeämättä. Siitä muistutettiin tasaisin väliajoin ja koodin rikkojille huomautettiin terävästi. Miksi hitossa?)

Tylsiä työpapereita voisi aivan hyvin päntätä kuntopyörää polkiessa. Miksi työpaikoilla ei ole kuntopyöriä? Ihan mitättömän pieni taloudellinen satsaus, mutta olis ainakin mun kaltaiselle kiireiselle ihmiselle todella mieluisa juttu. (En kuitenkaan ehdi enkä pitkän päivän jälkeen edes jaksa erikseen siirtyä kuntosalille.)

Tästä varmaan huomaa, että olen joskus työskennellyt omalta privaattitoimistoltani käsin? Kyllä siis olen ja silloin mun työteho oli huomattavan paljon parempi kuin nykyään, konttorirottana eläessäni. Tein myös VIELÄ pidempiä päiviä ihan nurisematta. Pystyin olemaan koko vuorokauden ympäri oma itseni ja käyttämään energiani siihen mihin pitääkin – eikä rasittavien, vieraan tuntuisten muodollisten konventioiden ylläpitämiseen.

Kiinteä tai huonosti sopivalla liukumalla varustettu työaika on myös täydellinen järjettömyys. Mulla menee nykyään vuorokaudesta jatkuvasti pari tuntia hukkaan, koska en voi työskennellä (palkallisesti) silloin kuin haluaisin ja olisin energisimmilläni. Tuon pari tuntia joudun käytännössä nipistämään nukkumisesta ja tämä ei ainakaan palvele terveyttäni ja hyvinvointiani.

Vielä yksi järjettömyys: etätyön kieltäminen… Ketä ihmettä se palvelee?

Paljon puhutaan tehostamisesta, mutta hyvin monissa asioissa pidetään ehdoin tahdoin kiinni tavoista ja käytännöistä, jotka ovat todellisen tehokkuuden pahin uhka. Jos tällä tiellä halutaan olla ja pysyä, niin voitaisiin mun puolesta ottaa käyttöön sana ‘epämukavoittaminen’. Tavoitellaan siis työntekijän elämän mahdollisimman suurtan epämukavuutta. Lisää sääntöjä, kyttäämistä, rajoja ja ehtoja ns. tehostamisen nimissä, mutta todellinen tulos = epämukavoittaminen, näännyttäminen –> tehottomuus.

Musiikilliset muistelot jatkuvat…

Nyt paluu takaisin lapsuuden musiikkimaisemaan.

Silloinhan sitä oli täysin riippuvainen radiosta, muutamasta kymmenestä LP-levystä ja siitä mitä sukulaiset sattuivat laulamaan. Mummini lempilaulu tuntui olevan Partisaanivalssi. Tajusin jo lapsena miksi.

Sitten nykynuorison käsittelyssä ollut Uralin pihlaja. Hieman kärsivällisyyttä alun suhteen, kyllä se OIKEA biisi sieltä tulee Rautavaaran laulamana.

Muistoja

Jhelisa – Friendly Pressure

Lapsuus ja Suomen kesä

Enpäs nyt sano tämän enempää.

Hiljainen kylätie

Tango merellä

Tähdet meren yllä

Hopeinen kuu (Olavi Virta)

Elementtisisustus

Vois luulla, että ihmisillä on vain yhdet yhteiset aivot käytössä silloin kun sisustetaan.

Ties montako asuntoa olen nähnyt, joissa on valkoiset seinät (paitsi olohuoneessa ja/tai makkarissa yksi punainen, ruskea, beige tai harmaa), tammiparketti, valkoinen keittiö, iso ja kulmikas harmaa/musta sohva, seinässä mitäänsanomaton harmaa/musta sisustustaulu, valkoisia, mustia, harmaita tai tummanruskeita kulmikkaita kaappeja ja tasoja, tummanruskea matala sohvapöytä, orkidea, sisustuskirjoja ja paljon tyhjää tilaa.

Minne ihmiset laittaa kaikki OMAT, oikeat tavaransa?

Kyllä mä tiedän. Kaikki muistot ja elämä kuuluu heittää pois siinä vaiheessa kun kasvaa aikuiseksi.

Tilalle omaksutaan keskiluokkainen sisustustyyli ja ahdasmieliset asenteet.

(Miten mulla voi olla näin kärkevät käsitykset tästäkin asiasta? Luulis, että se olis mulle ihan sama millaisten elementtejen keskellä ihmiset haluavat asustaa. Sitäpaitsi itsekin haluaisin tietyllä tavalla pelkistetyn asunnon. Mä vaan en siinä pelkistämisessä onnistu.)

No siis, ylipäänsä tarkoitan, että miks aina on vain yksi sallittu tyyli?

Ihania tuntemuksia

Pestyt kasvot klo 18.50 arki-iltana.
Pehmeät kotivaatteet.
Hämärä valaistus.
Siiderin korostama uneliaisuus.
Pesukoneen hyrinä.
Odotus… pääsen aikasin nukkumaan!

Vielä leppoisaa iltajamittelua: Randy Crawford and Joe Sample – Street Life

Mitä ne on vetäny?

Nyt on kyllä ihan pakko nauraa.

Ja isosti.

Toki mä siis enemmän kuin kannatan kaikkea tuota taivaanrannanmaalailua. Olis kieltämättä todella ihQua voida vaan AJATELLA MITÄ HUVITTAA työkseen. Mutta kaikki ei voi.

Vaikka minäkin heidän lisäkseen vielä joskus onnistuisin kampeamaan itseni tuohon eliittiporukkaan joka kelailee, funtsailee, lorvailee ja sorvailee, niin sekään ei vielä pelastaisi maailmaa, ei edes vaatimattomasti suomalaista työelämää.

Joku – itse asiassa aika helvetin moni – jäisi edelleen raatamaan. Korvaamaan minun jälkeeni jättämän resurssivajeen…

…

Luojan kiitos, mun henkilökohtaisessa työelämässä on ilmennyt viime aikoina yksi uusi mieluisa piirre, jo entuudestaan diggailemieni palaverejen (ah, sitä puoliuneliasta, tehotonta nirvanaa) lisäksi. Ei vaan pysty tämän avoimemmin hehkuttelemaan, sorppa.

Tyttö ja pehmolelu

Sain innoituksen hakusanoista, jotka näkyvät otsikossa.

Pidän pehmolelutyyppisistä miehistä! Jos muistuttaa pulleaa pingviiniä tai koalakarhua tai saukonpoikasta, on mun mielestä söpö. Jos pää on pyöreä ja hymy kiltti ja pehmeä, niin on mun mielestä söpö.

Ei miehet mitään leluja ole, mutta ilmeisesti olen alkanut pitää koko ajan entistä enemmän tuollaisesta ulkonäkötyypistä (no kuka hei oikeesti näyttää pingviiniltä?), sen takia, että havittelen ympärilleni kiltteyttä.

Tietysti ulkonäkö voi pettää… Hymykuopat ja naurusta siristyvät silmät voivat kätkeä taakseen jotain muuta? Vai voivatko?

Mä en tiedä.

Sen verran luottavainen vielä olen, että luulen ihmisen lämmön jotenkin huokuvan uloskin päin. (Ehkei kuitenkaan kaikilla lämpimillä ihmisillä ole pakosti pyöreä naama ja hymykuopat, ei edes kaikilla lämpimillä miehillä.)

Käytännön kokemuksia: yksi exä, varsin pehmolelutyyppinen poikaystävä, oli ainakin ihan mukava. Ja toinen jota joskus tapailin, oli suorastaan maatamullistavan ihana.

Mutta menneet ovat menneitä. (Osin valitettavasti.) Pitäis nähtävästi päästä paijaamaan ja rutistamaan uusia pehmoleluja – ainakin yhtä.

Hulvatonta

Tuntuu vähän paremmalta alottaa taas viikon kestävä mätäneminen työpaikalla, kun on saanut nauraa.

Jos yhtään tykkäätte samanlaisesta huumorista kuin minä, niin tää leffa on aika mehevä. (Huom! En todellakaan suosittele ihmisille, joiden mielestä ainoa oikea elämäntapa on 9-17 toimistonössöily & marketin kautta autoilu kohti siistissä paritalossa sijaitsevaa kotisohvaa.)